Vaikka tasa-arvosta on puhuttu pitkään, tutkimusten mukaan mikään maa, mukaan lukien maailman onnellisin maa Suomi, ei ole saavuttanut täyttä sukupuolten tasa-arvoa. Monet, erityisesti vähemmistötaustaiset tytöt kohtaavat kaikkialla jatkuvasti suuria haasteita, kuten aliarviointia, vähättelyä, syrjintää ja jopa väkivaltaa.
Myös Suomessa me vähemmistötaustaiset tytöt kohtaamme monenlaisia haasteita. Tasapainottelu uuteen maahan sopeutumisen ja oman kulttuurin säilyttämisen välillä vaatii valtavasti energiaa, minkä lisäksi sukupuoleen liittyvä syrjintä ja rasismi tekevät tilanteesta vielä vaikeamman. Tarvitsemme tukea, empatiaa, ymmärrystä ja ennen kaikkea inhimillisyyttä.
Olen tullut Suomeen pakolaisena, mutta taustani ei määritä kykyjäni. Vähemmistötaustaisena nuorena naisena joudun jatkuvasti todistelemaan osaamistani, ja se on uuvuttavaa.
”Oletko sinä todella Joudi?” Näin minulle sanoi yllättyneen näköinen henkilö, jonka tapasin työasioissa kasvotusten ensimmäisen kerran. Minusta tuntui kuin minun ei olisi odotettu olevan se sama pätevä henkilö, jonka kanssa hän oli aiemmin keskustellut puhelimessa.
Muutin Suomeen perheeni kanssa 2020, jolloin olin 19-vuotias. Vuoden päästä aloitin lukioon valmistavassa koulutuksessa Eiran aikuislukiossa. Planin työntekijä tuli luokkaani vierailulle kertomaan Tyttöryhmästä ja päätin liittyä siihen, koska halusin tutustua uusiin ihmisiin.
Tyttöryhmässä innostuin yhteiskunnallisista asioista ja vaikuttamisesta. Haluan osoittaa, että ennakkoluulot vähemmistötaustaisten tyttöjen kyvyistä ja potentiaalista eivät pidä paikkaansa. Toivon, että muutkin näkevät ihmisten arvon heidän taitojensa ja potentiaalinsa kautta, eivätkä heidän ikänsä, taustansa tai sukupuolensa perusteella.
Sydämeni on syntymämaassani Syyriassa, jossa epävarmuus ja huoli hallitsevat arkea. Hallituksen kaatuminen on herättänyt toiveita paremmasta tulevaisuudesta, mutta samalla ilma on täynnä ristiriitaisia tunteita. Ilo ja helpotus sekoittuvat epävarmuuteen siitä, mitä tuleman pitää.
Näinä hetkinä minun on vaikeaa olla ajattelematta, kuinka etuoikeutettu olen saadessani elää maassa, jossa olen turvassa. Samalla tunnen velvollisuutta puhua niiden puolesta, joiden ääntä ei kuulla.