Hae opiskelemaan, valmistu tavoiteajassa, älä vaihda alaa, mene töihin, kuole.
Tällä tavalla jokaisen pitäisi imeytyä opiskelu- ja uraputken läpi, jos yhteiskunnalta kysytään.
Nykyinen hallitus ei ole tekemässä opiskelijoiden elämästä yhtään sen helpompaa, kun leikkauksissa isketään jälleen opiskelijoihin.
Taloudellinen paine pakottaa valmistumaan yhä nopeammin, eikä kerran valittua opiskelualaa ei ole varaa vaihtaa.
Jatkuvan paineen alla sen oikean alavalinnan tekeminen nousee yhä suuremmaksi.
Jos teet väärän valinnan, menetät ensikertalaisuuskiintiön turvan, hukkaat opintotuet ja velkaannut. Suorituskeskeisen maailman mielestä olet epäonnistunut.
Itse olen tehnyt yhteiskunnan kannalta kaiken väärin. Ensin pidin lukion jälkeen välivuoden. Yliopistoon lähdin 20-vuotiaana, kuitenkin vaihtaen alaa heti vuoden jälkeen.
Sitten kului viisi vuotta, olin yhtäkkiä 26-vuotias viittä vaille valmis diplomi-insinööri, joka vihasi opintojaan eikä soveltunut alalle lainkaan. Tiesin, että vaikka mitä tekisin, en valmistuisi ikinä.
Helsingin Sanomat (6.7.) uutisoi nuorten aikuisten ongelmista sitoutua omiin valintoihinsa.
Sitoutumista esimerkiksi alavalintaan estää nykyajan illuusio, että kuka tahansa voi olla mitä tahansa ja tulla miksi tahansa.
Loputtomilta näyttävistä vaihtoehdoista täytyy lopulta valita paras ja sulkea samalla pois kaikki muut vaihtoehtoiset tulevaisuudet. Tutkimuksissa epävarmuus jopa lisääntyi 30 vuoden ikää lähestyttäessä.
Putoan itse juuri tähän ansaan. Olen kiinnostunut vähän kaikesta, en kuitenkaan palavasti mistään. Olen hyvä monissa asioissa, mutta en lahjakas missään. Mistä siis voin ikinä tietää, että olen oikealla alalla?
Nyt 28-vuotiaana olen epäonnistunut insinööri ja melkein valmis graafikko, mutta samaan aikaan jatkuvasti jossittelen, olenko liian vanha hakemaan lääkikseen.
Vaikka en edes haluaisi olla lääkäri.
Entä miksi rupesin graafikoksi, kun töitä alalla ei juuri ole. Voisin olla myös rikas insinööri. Samalla tiedän, etten voisi olla.
Vaikka olen "hukannut" vuosia identiteettikriiseilyyn, voin kuitenkin vain suositella saman rumban läpikäymistä jokaiselle.
Maailmassa, jossa nuorten ahdistus- ja masennusoireet vain entisestään lisääntyvät, uskon välttäneeni luodin vaihtamalla alaa. Onnellisuus tuskin tulee tekemällä työtä, josta ei nauti.
Olisi tärkeää, että nuorten aikuisten annettaisiin hakea itseään, epäonnistua ja muuttaa mieltään.
Mutkien kautta lopputuloskin on todennäköisesti aina parempi – sekä yksilön että yhteiskunnan kannalta.