Taina Torvela on huolissaan (LK 8.12.) asuinympäristön muutoksista, mutta suuri osa hänen väitteistään perustuu henkilökohtaisiin asumisen ihanteisiin, ei lainsäädäntöön.
Torvela esittää, että jatkuvasti vaihtuvat matkailijat estävät asumisen pysyvyyden, ennakoitavuuden ja turvallisuuden. Käsitteitä ei löydy yhdestäkään laista asumisen yleisinä edellytyksinä. Asunto-osakeyhtiölaki ei määritä asumista pysyvyyden tai käyttäjävaihtuvuuden kautta, eikä mikään säädös velvoita taloyhtiötä takaamaan sosiaalista ennakoitavuutta rappukäytävässä. Kyse on kirjoittajan ihannekuvasta, ei oikeudellisesta normista.
Torvelan viittaus kotirauhaan on tulkinnallinen. Kotirauhaa suojaavat perustus- ja rikoslaki. Ne koskevat asunnon sisätiloja ja suojaa ulkopuolisten oikeudettomalta tunkeutumiselta, eivät sitä, kuinka paljon ihmisiä rappukäytävässä liikkuu. Matkailijoiden läsnäolo yhteisissä tiloissa ei juridisesti riko kenenkään kotirauhaa, vaikka saattaa poiketa jonkun henkilökohtaisista asumisen odotuksista.
Torvela väittää, että taloyhtiön tiloja ”ei ole lupa käyttää” matkatavarasäilytykseen tai kokoontumiseen. Laki ei tunne tällaista kategorista kieltoa. Taloyhtiön tilojen käyttö määräytyy yhtiöjärjestyksen, huoneistojen käyttötarkoituksen ja mahdollisten järjestyssääntöjen perusteella. Jos näissä ei ole rajoitusta, väitteelle ei löydy tukea.
Tässäkin Torvela nojaa enemmän siihen, millaisena hän haluaisi taloyhtiönsä toimivan, ei siihen, mitä laki edellyttää.
Kirjoituksessa rinnastetaan lyhytvuokraus ja ammattimainen majoitustoiminta. Oikeuskäytäntö ei tue tällaista tulkintaa. Hallinto-oikeuksien ratkaisuissa on puututtu tilanteisiin, joissa toiminta on ollut laajaa, jatkuvaa ja kaupallista, ei yksittäisiin tilapäisiin vuokrauksiin.
Torvelan väitteet kuvaavat hänen näkemystä siitä, mikä on hyvää ja toivottavaa asumista. Tämä on inhimillistä, muttei kelpaa laintulkinnan pohjaksi. Henkilökohtaisten mieltymysten varaan ei voida rakentaa taloyhtiöiden toimivaltaa, viranomaisvalvontaa eikä asunnonomistajien velvollisuuksia. Keskustelun kärki pitäisi siirtää pois siitä, millaista asumisen ”pitäisi olla” kohti sitä, mitä laki todella sanoo ja ennen kaikkea, mitä sen tulisi sanoa jatkossa.
Lyhytvuokrauksen kasvu osoittaa, että säännöt ovat jääneet jälkeen todellisuudesta. Tarvitsemme täsmällisiä, ennakoitavia ja tasapuolisia pelisääntöjä, jotta sekä asukkaiden rauha että omistajien oikeudet voidaan turvata ilman henkilökohtaisiin ihanteisiin perustuvia ylitulkintoja.