Maailman onnellisimman kansan eniten sairauseläkkeelle vievä sairaus on mielenterveysongelmat.
Miten on mahdollista, että aineellisen hyvinvoinnin kasvaessa mielen pahoinvointi kasvaa samassa suhteessa? Toki töiden henkinen kuormittavuus on lisääntynyt, mutta silti tätä kehitystä on vaikea ymmärtää.
Vapaa-aikaa on jo niin paljon, että se kuluu pääasiassa netissä roikkumiseen. Sodanjälkeisellä sukupolvella ei ollut edellä mainitun kaltaisia ”ongelmia", kun piti leivän perässä juosta. Sodan aiheuttamia traumoja hoidettiin rankalla työn tekemisellä. Silloin, jos koskaan, olisi tarvittu mielenterveyspalveluita.
Voisiko olettaa, että nämä alussa mainitsemani ongelmat johtuvatkin osittain liiasta vapaa-ajasta eikä välttämättä aina työn kuormittavuudesta? Onko passiivinen ruutujen tuijottaminen sittenkään terveellistä henkiselle hyvinvoinnille, kun se ei pysy kohtuuden rajoissa?
Me olemme ruutuajan sukupolvi, joka mitä ilmeisemmin laiskistuttaa meitä niin henkisesti kuin fyysisesti.