Muutos on kaaos. Se valvottaa öisin ja maistuu suolaiselta sekoitukselta adrenaliinia ja kyyneleitä.
Miksi ihmeessä sellaista janoaa? Siksi, että muutos on väistämätön ja vastaansanomaton tosiasia.
Miksi taistella sellaista voimaa vastaan?
Viime vuosina olen oppinut muutoksesta yhtä sun toista. Olen eronnut, muuttanut, irtisanoutunut, lähtenyt ja palannut vain lähteäkseni taas.
Kirjahyllyssäni oleva Maria Jyrkäksen esikoisteos Muutoksen matkaopas (2020) on kulunut käsissäni. Myös ajatus kaaoksesta on peräisin tuosta kirjasta.
Olen oppinut, että ihmisen perusluonne on vähintäänkin kaksijakoinen. Haluamme vakautta ja sitä, että asiat pysyvät turvallisesti samanlaisina. Samaan aikaan etsimme jännitystä ja uusia asioita, kuka milläkin tavoin.
Uutta ei kuitenkaan tule, ellei ole valmis luopumaan vanhasta. Luopuminen ei kuitenkaan ole helppoa, ei edes silloin kun vanha ei enää ole hyväksi.
Vaikka läheisten tunteilla ja mielipiteillä on suuri merkitys, jokainen muutosta tekevä on lopulta yksin päätöstensä kanssa. Siksi muiden mielipiteille ei pidä antaa liikaa painoarvoa.
Tämä saattaa kuulostaa kovalta, mutta ajattelen, että jokainen on vastuussa omasta ainokaisesta elämästään. Sitä vastuuta ei voi eikä pidä ulkoistaa kenellekään muulle.
Ailahtelu kuuluu olennaisena osana muutokseen. Psykologiassa sitä kutsutaan ambivalenssiksi. Ailahtelu on sisäistä ristiriitaa, jossa ihminen haluaa yhtä aikaa jarruttaa, peruuttaa ja painaa kaasua.
Kokemuksen voi tulkita niin, että tekeillä oleva muutos on väärä ja on syytä luopua koko ajatuksesta, mutta siitä ei ole kysymys. Ailahtelu kuuluu asiaan, ja kaikesta viheliäisyydestä huolimatta sen kanssa pitää jaksaa vain olla.
Aina on olemassa myös se vaihtoehto, että päättää tietoisesti jäädä epätyydyttävään tilanteeseen. Elämänsä voi käyttää niinkin, että keskittyy keksimään syitä sille, miksi mitään muutosta ei voi olla eikä tulla.
Muutoksen vastustaminen on useimmiten täysin turhaa. Siksi kannattaa pyrkiä siihen, että tapahtuvat muutokset olisivat sellaisia, joiden kanssa voi ja haluaa elää.
Humanistisen psykologian kehittäjä, psykologi Carl Rogers on sanonut, että hyvä elämä ei ole pysyvä tila vaan prosessi. Hyvä elämä ei ole paikka vaan suunta.
Jokainen saavutus on vain piste, josta liike jatkuu, halusi sitä tai ei.
Kirjoittaja on tuottaja.