Kävelemme Inarin kylänraittia ystäväni kanssa. Olemme viettäneet ihanan illan yhdessä kuunnellen kirkkopäivillä joikuja ja saamenkielisiä virsiä, sekä laittautuneet ja pukeutuneet saamenpukuihimme yhdessä. Kesäyön valossa me olemme omassa kuplassamme, nauramme ja höpötämme ja otamme toisistamme kuvia sillalla unenomaisen kaunista taivasta vasten.
Meitä lähestyy matkailuauto, joka hidastaa kohdallamme täydestä vauhdista. Ulos hyppää khakishortsinen turisti järjestelmäkamera kourassaan. Sekunnin sisällä oma hetkemme on dokumentoitu. Ilman lupaa.
Pyydämme kuvaajaa lopettamaan, mutta kameran naksunnan jatkuessa piiloudumme sateenvarjoni taakse ja poistumme nopeasti sillalta. Räpsyntä jatkuu vielä pitkään selässämme.
Salakuvauksesta jää likainen olo. En ole oma itseni, vaan tuntemattoman ihmisen vallan alla. Olemme lasi-ikkunan takaa heiluttavia nukkeja ilman omia tunteita ja ajatuksia, vasten tahtoamme turisteja viihdyttämässä.
Salakuvattu hetki on varastettu, omittu ilman suostumusta, tallennettu tuntemattomaan kamerarullaan. Kuva leijailee bittiavaruudessa ikuisesti vieraan ihmisen tallentamana digihiutaleena.
Inarissa salakuvaaminen on äitynyt paikallisia ahdistavalle tasolle. Bussilasteittain kylään saapuneet turistit ovat tunkeutuneet kotipihoille, valokuvanneet ihmisten koteja ikkunoiden läpi ja jääneet jopa odottamaan kirkon pihalle saamelaisten häävieraiden näkemistä. Sama on toistunut myös hautajaisissa.
On sydäntä särkevää ajatella perheitä, jotka syvässä surussaan joutuvat valokuvatuksi toisen tunkeutuessa pyhään ja yksityiseen hetkeen. Kameran sulkimen räpsyessä katoaa inhimillisyys, myötätunto ja empatia.
Turistin himo taltioida myyttinen saamelainen juontaa juurensa Lapin matkailun kuvastoon. Kotimaanmatkailijan kuvaushimo johtuu myös tietämättömyydestä, sillä suomalaiset eivät ole tottuneet näkemään saamelaisia. Syy ei ole suinkaan yksilön, vaan suomalaisen koulutusjärjestelmän, joka on kauan pitänyt saamelaiset marginaalissa.
Tietämättömyys ei kuitenkaan toimi tekosyynä toimia ajattelemattomasti. Saamenpukuun somistautunut saamelainen ei ole pukeutunut turistin kuvaa varten, eikä puku ei ole vain kaunis asu, vaan kokonaisuus, joka kertoo kantajansa tarinan.
Rivien välistä lukija osaa tulkita kuka henkilö on, mistä hän on kotoisin ja kenelle hän on sukua. Näin gáktiin pukeutunut saamelainen kantaa mukanaan perhettään, sukuaan ja esivanhempiaan.
Saamenmaalla matkustaessa on tärkeä tiedostaa, että matkailija on vierailija alkuperäiskansan kotiseutualueella. Niinpä kameran tarkentuessa saamelaiseen on hyvä pysähtyä ja ymmärtää, että puvun sisällä on henkilö, kenellä on omat tunteet ja ajatukset, sekä halu elää rauhassa elämäänsä omana itsenään.
Kamera kädessä voi pohtia, ottaisiko samasta henkilöstä kuvan, jos hänellä ei olisi gáktia yllään. Suljin tuskin räpsähtäisi.