Pitkälle toistakymmentä vuotta vatvottu sote-uudistus syntyi viimein edellisellä hallituskaudella. Tavoitteiksi julistettiin kustannusten kurissa pitäminen ja yhtäläiset sote-palvelut joka puolella maata. Molempien tavoitteiden osalta päättäjät varmuudella tiesivät, että ne eivät tule toteutumaan. Muuta tosin väitettiin.
Kaikki tiesivät, että tuolloin päätetty malli ei toimi. Tuolloinen oppositio kritisoi päätettyä rahoitusmallia ja rahan riittämättömyyttä, hallitus Krista Kiurun johdolla vänkäsi rahoitusmallin olevan kunnossa. Ei ollut riittävä, ei ollut kunnossa. Päättäjät hallituksessa ja opposititiossa sen tiesivät.
Nyt ollaan totuuden edessä. Kaikilla hyvinvointialueilla on todettu, että rahat eivät riitä. Lisää rahaa ei ole luvassa niin, että edes palveluiden nykytaso ja terveysasemien määrä voitaisiin turvata. On pakko leikata. Tämän ei pitäisi olla kenellekään yllätys.
Nykyiset oppositiopuolueet, etunenässä keskusta ja vasemmistoliitto, hurskastelevat kritisoiden rahoituksen riittämättömyydestä johtuvia leikkaussuunnitelmia. Nämä oppositiopuolueet olivat päättämässä sotesta edellisessä hallituksessa.
Ne tiesivät, että tulee isoja ongelmia ja jos eivät tätä tajunneet, sitä suurempaa virhettä olivat tekemässä. Jo pelkästään hyvinvointialueiden lukumäärä on rahoituksellisesti kestämätön ratkaisu. Raskas hallinto syö rahaa, mikä on pois perustehtävästä.
Myös tietojärjestelmien kehittäminen joka alueella erikseen nielee rahaa. Alueiden suuri määrä on tukkeena myös sille, että hyviksi todettuja ja tehokkaita toimintamalleja saataisiin levitettyä laajemmalle. Alueet askaroivat hiekkalaatikoillaan ja vielä niin, että painopiste on erikoissairaanhoidossa ja perustaso on jäänyt vähemmälle huomiolle. Ongelmana oli jo ennen muutosta perustaso. Erikoistaso koettiin melko hyvin toimivaksi.
Nyt alkaa terveyskeskusten alasajo. Muutoksella ehkä tähdättiinkin juuri tähän. Kuntien ollessa vastuussa sote-supistamiset eivät olisi ikinä onnistuneet. Kuntiin verrattuna kasvottomat alueet voivat ajaa tämän helpommin läpi. En väitä, että tästä olisi varsinaisesti sovittu, mutta laajasti kehitys oli pakko ymmärtää.
Ahdinko on valtava. Sitä ei ratkaista pikkunäpertelyllä erilaisten mitoitusten osalta tai hoitotakuuaikoja rukkaamalla. Niitä on helppo säätää ja muuttaa, mutta tähän mennessä ne ovat vain kasvattaneet ongelmia. Terveysasemien karsinta tuo vähemmän ongelmia tiheään asutuilla ja lyhyiden etäisyyksien alueilla. Lapissa ja muualla harvan asutuksen Suomessa se ei ole mahdollista.
Markku Melaranta