Millaista olisi elää maailmassa, jossa sinun oletettaisiin kiipeävän valtavan muurin yli päästäksesi vessaan? Maailmassa, jossa huonosti aurattu tie tarkoittaa, ettei ulos ole mitään asiaa tai vanhassa kartanossa järjestetyt hääjuhlat sitä, ettei omatoiminen liikkuminen juhlapaikalla onnistu lainkaan?
Maailmassa, jossa joutuisit perustelemaan jatkuvasti oikeuttasi yhdenvertaiseen olemassaoloon?
Kaikki tämä on arkipäivää monelle liikkumisrajoitteiselle.
Kun liikkuminen on vaikeaa tai toimivien jalkojen sijaan alla onkin lihasvoimalla pyöritettävät renkaat, näyttäytyy käveleville suunniteltu maailma nopeasti mahdottomia esteitä täynnä olevana labyrinttina.
Liikkumisrajoitteisten arkielämä on täynnä valintoja, joiden perusteena toimii mieltymysten sijaan pakko. Moni ravintola jää testaamatta, illanvietto kokematta ja juhlat juhlimatta sen takia, ettei liikkuminen tai vessassa käyminen ole mahdollista ilman avustajan jatkuvaa apua.
”Vain yksi porras” on toisille meistä pikkujuttu, toisille taas ylitsepääsemätön muuri. Yhteiskuntamme on täynnä epäkohtia, joilta vammattomien ihmisten on helppo ummistaa silmänsä. Tämä ei kuitenkaan hävitä ongelmia – päinvastoin.
Suomen perustuslain mukaan vammaisella henkilöllä on oikeus opiskella, käydä töissä, kaupassa, kuntosalilla ja baarissa siinä missä kenellä tahansa muullakin. Koska esteettömyys on yhdenvertaisuuden edistämisen keskeinen elementti, voidaan esteellistä toimintaympäristöä kutsua perustellusti ihmisoikeusloukkaukseksi.
Fyysisesti esteellinen koulurakennus tarkoittaa, että liikkumisrajoitteinen nuori menettää ihmisoikeutensa koulutukseen, työhön sekä osallisuuteen yhteisössä. Kokonaisvaltainen esteettömyys kattaa lisäksi myös näkemiseen, kuulemiseen, ymmärtämiseen ja kommunikaatioon liittyvät asiat.
Valitettavan usein esteettömyysasiat on hoidettu minimivaatimusten mukaan ilman, että käytännön toimivuutta on koskaan testattu. Pyörätuoliluiska voi näyttää päällisin puolin asianmukaiselta, mutta olla käytännössä aivan liian jyrkkä pyörätuolilla kuljettavaksi. Yritys on hyvä, mutta lopputulos täysin hyödytön.
Kyse onkin ennen kaikkea asenteista; siitä, näemmekö kaikkien ihmisten olevan yhtä lailla oikeutettuja niihin arjen asioihin, jotka ovat meille itsestäänselvyyksiä.
Olen törmännyt tilanteisiin, joissa täysin liikuntakykyinen henkilö on päättänyt parkkeerata autonsa invapaikalle tai invavessan ”ylimääräinen” tila on täytetty siivousvälineillä.
Vaalien alla puolestaan kuulin, miten eräs vaaliehdokas oli pystyttänyt telttansa päivän ajaksi kaupan edustalla olevalle invapaikalle. En voinut olla miettimättä, kuinka monelta liikkumisrajoitteiselta jäi tuona päivänä kauppareissu kokonaan väliin.
Vastuu esteettömyyden toteutumisesta on meistä jokaisella. Kysymys kuuluukin: Välitätkö sinä?
Kirjoittaja on toimittaja.