Heinäkuun puolivälissä se alkaa – marjakausi. Pohjoisen suot täyttyvät kumisaapasjalkaisista, kirkkaanvärisin ämpärein varustautuneista marjastajista, joiden hyttysverkon taakse kätketyissä silmissä välkehtii tietynlainen hehku. Hieman myöhemmin saman ihmisheimon edustajat levittäytyvät metsiin, missä ämpärit täyttyvät mustikoista, puolukoista ja sienistä.
Marjamaniaa on mahdotonta olla huomaamatta. Sosiaalinen mediani on täyttynyt jo muutaman viikon ajan kukkuroillaan olevista hillaämpäreistä ja mustikkametsällä siniseksi värjäytyneistä sormista. Marjaretkien antimista käydään innostuneita keskusteluja niin kaupan kassalla kuin Facebookissa.
Omassa lapsuudenkodissani hilla-aika lukeutuu edelleen vuoden ehdottomiin kohokohtiin. Lapin kullan kypsyttyä mikään mahti maailmassa ei saa isääni pysymään poissa hillajänkiltä, joiden tarkat sijainnit ovat luonnollisesti tarkkaan varjeltu salaisuus.
Minä puolestani en ole koskaan löytänyt sisältäni sitä paloa, joka saa vuosittain tuhannet suomalaiset innostumaan marjojen ja sienten poimimisesta. Vietän päivittäin aikaa luonnossa, ja syön kotimaisia marjoja ympäri vuoden, mutta moniin ihmisiin ohjelmoitu, ikiaikainen keräilyvietti tuntuu puuttuvan sisältäni täysin.
Rehellisesti sanottuna en ole käynyt marja- tai sienimetsällä koko aikuisikäni aikana.
Ahkerana hillastajana tunnetun miehen tyttärenä poden asiasta vuosi toisensa perään huonoa omaatuntoa. Loppukesän koittaessa päässäni alkaa jyskyttää alitajunnan uumenia pistelevä ajatus: Kyllähän sitä nyt pitäisi, edes jonkin verran. Pitäisi, koska ilmaiseksi saa ja koska niin nyt vain kuuluu tehdä.
Ymmärrän hyvin, mikä saa ihmiset viettämään tunteja marja- ja sienimetsällä. Ymmärrän marjastamiseen liittyvät perinteet, luonnon antimien terveellisyyden, metsien ja soiden hyvinvointivaikutukset sekä omavaraisuusajatuksen. Tiedostan myös, miten ainutlaatuinen aarreaitta suomalainen luonto on maailman mittapuulla mitattuna.
Ymmärrän kaiken tämän, mutta jotain jää kuitenkin puuttumaan.
Ehkä syynä on levoton luonteeni, joka saa minut ensin säntäämään marjamättäältä toiselle, sitten kyllästymään koko hommaan. Luonnolla on valtava rooli omassa elämässäni, mutta marjastusta tai sienestystä enemmän nautin vaeltamisesta ja pienten yksityiskohtien tallentamisesta kameran muistikortille.
Ehkä olen vain laiska ja tottunut liian hyvälle. Saanhan aina lapsuudenkodissa käydessäni mukaani ison kasan isän poimimia hilloja ja herukoita.
Tai ehkä sillä ei ole mitään merkitystä. Ehkä ihmisarvoa ei mitatakaan mustikkamättäällä vietetyissä tunneissa tai marjalitroissa. Ehkä se, että maksan mieluummin jollekin toiselle marjojen keräämisestä, ei tee minusta huonoa ihmistä.
Ehkä vielä jonain päivänä löydän itseni jänkältä hillankiilto silmissäni – tai sitten en. Sekin on ihan ok.
Kirjoittaja on toimittaja ja valokuvaaja.