Yksinäisyys on hyvin rankkaa. Olen ollut sen kylmässä otteessa pitempään kuin pystyn muistamaan, ja sen valta ihmisessä voi olla välillä erityisen tuskallista.
Kun olin lapsi, kasvoin epävarmassa ja pelottavassa perheympäristössä, ja monien muiden pahoinpitelyjen lisäksi minulle asetettiin rajoitus – en saanut vierailla ystävien luona ensimmäiseen seitsemään elinvuoteeni. Tämän sekä tutkimattoman autismidiagnoosin vuoksi kykyni luoda suhteita oli aina muihin verrattuna surkastuneempi, jonka takia minulla ei ollut monia ystäviä peruskoulussa.
Sama jatkui yläkouluun, ja perhetilanteen pahentuminen sekä masennuksen puhkeaminen vain vaikeuttivat ystävyyssuhteiden muodostamista ja ylläpitoa. Tunsin usein oloni oudoksi ja ahdistuneeksi keskusteluissa toisten kanssa, ja aloin lopulta aktiivisesti välttelemään niitä harvoja ystäviä, mitä minulla oli aiemmin.
Tilanne ei parantunut kovin paljon sen jälkeen, kun muutin omilleni toiselle paikkakunnalle. Olin suuressa kaupungissa, missä kymmeniä tuhansia asui ja eli toistensa kanssa, mutta tunsin tilanteeni vain pienentyneen entisestään. Kuka ei olisi?
Olin kymmenien kilometrien päässä tutuistani. En ollut työelämässä ja koulutuksissa jatkoin samalla tavalla kuin olin jatkanut yläkoulussa. Elin lähes täysin erakoitunutta elämää, peloissani ihmisten kohtaamista, mutta samalla itkien ja pyytäen toisen ihmisen lämpöä ja hellyyttä vaikeassa tilanteessa.
En antanut periksi. Koko tämän ajan olin ollut terapiassa yrittämässä parantaa itseäni ja vahvistaa voimiani tarpeeksi, että uskaltaisin kohdata jonkun. Sain lisää voimaa, ja aloin pikkuhiljaa poistua kotoa. Aloin käydä kerhoissa, keskustelin tuntemattomien kanssa.
Eräänä päivänä satuin tapaamaan erään henkilön, josta lopulta tuli aviopuolisoni. Haasteita on vielä, mutta uskon pääseväni yksinäisyyden vallasta vielä jonain päivänä.