Aalto. Käsikirjoitus Virpi Suutari ja Jussi Rautaniemi, ohjaus Virpi Suutari. Suomi 2020. K 7. 103 minuuttia.
Virpi Suutarin dokumentti Aalto luo koristelemattoman muotokuvan Suomen epäilemättä tunnetuimmasta arkkitehdistä ja tämän tuotannosta.
Suutari lähestyy Alvar Aaltoa monitahoisen aineiston kautta. Leikkaus sommittelee rauhallisesti yhteen elokuvaa varten kuvatun materiaalin, aikalaisfilmit, tunnelmakuvat sekä yksityisarkistojen avaamat intiimit tuokiot. Aallon kirjeenvaihtoa tulkitsevat Martti Suosalo ja Pirkko Hämäläinen.
Elokuva seuraa Aallon uraa ja elämää kronologisesti mutta valikoiden, tuoden esiin retostelematta myös mestarin vähemmän mairittelevat piirteet.
Vaikka niin Aallon ensimmäinen kuin toinenkin puoliso olivat hänelle myös merkittäviä ja varsin tasa-arvoisia työtovereita, elokuva näyttää sen, kuinka dominoiva hän oli avioliitoissaan.
Aino ja Alvar Aallon suhde oli avoin näennäisen tasapuolisesti. Aino ei kuitenkaan asetelmasta näytä nauttineen etenkään, kun Alvar tuli ja meni perheestään piittaamatta.
Suhde Elissaan taas näyttäytyy, onnen hetkistä huolimatta, hieman kylmäävänä Pygmalion-projektina, jossa Alvar saneli niin vaimonsa pukeutumisen kuin etunimenkin.
Alvar Aallon viime vuosia leimaavat myös paheneva alkoholismi sekä katkeruus siitä, mikä jäi saavuttamatta.
Harvoin elokuvassa kiinnittää huomiota jälkiäänitykseen, mikä tavallaan on tietysti tarkoituskin. Nyt foley-artisti Toni Ilo on saanut puhallettua aivan uutta eloa arkistoaineiston luonto- ja kaupunkinäkymiin, samoin kuin äänisuunnittelija Olli Huhtanen.
Kummallinen puute on, että katsoja saa tietää aika satunnaisesti, kuka on kulloinkin äänessä. Haastateltavien nimiä joutuu etsiskelemään lopputeksteistä.
Liki jokainen haastateltava mainitsee Aallon poikkeuksellisen karisman, joka ei ollut niinkään maineen seurausta kuin sen syy. Persoonallaan Aalto valloitti hetkessä niin opiskelijat kuin mahtimiehetkin.
Kokonaistaideteosmaiset hankkeet vietiin läpi, vaikka standardeja ja moduulimitoitusta syvästi inhonneen Aallon suunnitelmat eivät kovin rationaalisia tai käytännöllisiä olleetkaan. ”Minun moduulini on yksi millimetri”, kuten hän itse elokuvassa sanoo.
Suutarin kuva Aallosta ei jätä työuraa ja yksityiselämää toisistaan irrallisiksi. Ohjaaja tarkastelee valtavan suurta aineistoaan yhteen kietoutuvana kokonaisuutena, joka silti avautuisi myös muunlaisille tulkinnoille.
