Elo­ku­va-ar­vio: Lei­ri­vii­kol­la voi löytää itsensä ja toiset – Rip­pi­kou­lu­elo­ku­va Eden tarjoaa us­kot­ta­via hen­ki­löi­tä ja on­nis­tu­neen ku­vauk­sen yh­tei­sös­tä

Eden-elokuvan lopputekstit alkavat pyöriä rap-artisti Pykärin kappaleen tahdissa: ”Muistan kun mä olin teini / ei siit kauheen kauaa oo.”

Siinä vaiheessa vanhempikin katsoja voi varmasti todeta: niin minäkin!

Ulla Heikkilän esikoiselokuva tarkastelee perisuomalaista aikuistumisriittiä, rippikoulua. Vaikka uskontoa ei mitenkään häivytetä, leirin dynamiikasta voi löytää yhtymäkohtia niin opiskelu- kuin työyhteisöihinkin.

Jostain syystä tarinan asetelma sai epäilemään, että luvassa olisi väkinäistä huumoria ja kuluneita hahmoja.

Ennakkoluulot osoittautuivat turhiksi. Tunnistettavia tyyppejä toki riittää: kovis, herkkis, älykkö, lakeija.

Hahmot eivät kuitenkaan jää lokeroidensa vangeiksi. Ärhäkästä kriitikosta löytyy vähemmänkin kyyninen puoli, virkaintoinen pappi paljastaa oman epävarmuutensa.

Nuoret näyttelijät kuljettavat elokuvaa hienosti. Aamu Milonoff on omapäinen Aliisa, jota täydentää sovittelevammin pohdiskeleva Ilmari (Nooa Salonen).

Rippikouluelokuva Eden on ennen kaikkea kuvaus yhteisöstä. Yläsängyissä Pinja Hiiva ja Alisa Röyttä, alasängyissä Inka Liukkonen ja Linnea Skog.

Herkkä ja analyyttinen Panu (Bruno Baer) purkaa turhautumisensa vihoitteluun ja löytää rakkauden mutkattomammasta Samposta (Amos Brotherus).

Kovapintainen Jenna (Linnea Skog) tihkuu uhmaa niin, että joutuu peesaajiensakin hylkäämäksi.

Leiriviikon seuraaminen päivä päivältä on hieman jäykkä ratkaisu. Se kuitenkin tuo rakennetta juoneen, joka muuten etenee vailla selkeää kaarta.

Ulla Heikkilä piirtää onnistuneen kuvan ihmisjoukosta, jossa hiljalleen syntyy suhteita ja josta muodostuu yhteisö. Myös aikuisten ja nuorten välillä syntyy aitoja kohtaamisia.

Nekin, joilla ei repliikkejä juuri ole, näyttäytyvät kokonaisina ja itsenäisinä hahmoina. Tässä elokuvassa ei statisteja ole.

Pietari Peltolan kuvaus täydentää henkilöpainotteista tarinaa kiinnittämällä huomion luonnon yksityiskohtiin, muutaman kerran hieman alleviivatenkin.

Vaikka Edenin keskiössä ovat nuoret ja nuoria koskettavat teemat, tuntuisi väkinäiseltä määritellä se pelkästään ”nuortenelokuvaksi”. Itsevarmuus, epävarmuus ja oman paikan etsiminen jatkuvat kuitenkin läpi elämän.