Maastopalo: Pel­los­sa palaa neljän heh­taa­rin ko­koi­nen maas­to­pa­lo – Syt­ty­mis­syy­tä ei tiedetä

Päivittyvä lista: Näissä pai­kois­sa on voinut al­tis­tua ko­ro­na­vi­ruk­sel­le Lapissa

Elo­ku­va-ar­vio: Kuolema pal­jas­taa perheen säröt

Klaus Härön uutuudessa pojan (Martin Paul) ja isän (Peik Stenberg) välit kiristyvät, kun yksimielisyyttä hautajaisjärjestelyistä ei tahdo löytyä.
Klaus Härön uutuudessa pojan (Martin Paul) ja isän (Peik Stenberg) välit kiristyvät, kun yksimielisyyttä hautajaisjärjestelyistä ei tahdo löytyä.
Kuva: Citizen Jane Productions

Elämää kuoleman jälkeen (Livet efter döden). Käsikirjoitus ja ohjaus Klaus Härö. Suomi 2020. K 7. 81 minuuttia. Pääosissa Peik Stenberg, Martin Paul, Lena Labart, Sara Arnia. Kriitikon kouluarvosana 8.

Klaus Härön elokuvien tavaramerkkejä ovat melankolia sekä arkisten, mutta merkityksellisten pienten episodien kuvaaminen. Tämä pätee myös ruotsinkieliseen uutuuteen Elämää kuoleman jälkeen (Livet efter döden).

Vaikka kertomuksen pohjana ovat Härön omat nuoruudenkokemukset, elokuva ei tilitä. Yllättäen se on myös humoristisempi ja vähemmän sentimentaalinen kuin esimerkiksi Miekkailija (2015) tai Tuntematon mestari (2019).

Kun Nisse jää leskimieheksi, hän tahtoisi selvitä hautajaisista ja muusta ruljanssista mahdollisimman pikaisesti ja kenenkään huomaamatta, utan krusiduller.

Stefan-poika, Härön alter ego, kuitenkin pilaa suunnitelmat ilmoittamalla poismenosta tädilleen sekä isoäidilleen, vainajan äidille, jotka tahoillaan tarttuvat toimeen.

Hautajaisvalmistelut eivät etene, kun viestintä ei toimi mihinkään suuntaan.

Peik Stenberg ärisee mainiona joskin pitkään aika yksiniitisenä mielensäpahoittajana, joka sanoo ennen kuin ajattelee. Jatkuvasti säikähtäneen oloinen, sovitteleva Stefan (Martin Paul) on herkkä, mutta puhuminen ei tahdo häneltäkään luonnistua.

Nissen isosisko (Lena Labart) tuppaa paikalle järjestelemään ja huolehtimaan alentuvimmalla asenteellaan. Vielä enemmän Nisseä tympäisee herraskainen anoppi (Sara Arnia), joka jostain syystä tahtoisi tyttärelleen kunnon hautajaiset.

Robert Nordströmin kuvaus tarkkailee lyyrisesti maaseutua ja kaupunkia, jotka ovat keväisiä mutta lohduttomia. Matti Byen pehmeä musiikki selloineen ja urkuharmoneineen liikkuu samoissa hillityissä sävyissä.

"Elokuva päättyy kauniin hallitusti kuin selkeä novelli."

Perhesuhteille ja elämän risteyskohdille haetaan hieman turhan päiten symbolisia vastineita kotikulmien luonnosta ja maisemista.

Sen sijaan musta huumori piristää. Läheisensä menettänyt katsoja löytää varmasti samastuttavaa absurdeista tilanteista, joihin asioista huolehtivat omaiset surutyönsä keskellä joutuvat.

Yhteenottojen kautta Nisse joutuu myöntämään, että vainajan äidillä ja lapsella on oikeus suruunsa, ja vastaavasti Nissen näkökulmat raottuvat muille.

Kun katsojalle on pian ilmeistä, kuinka konfliktit ratkeavat, loppua ei turhaan selitellä puhki. Elokuva päättyy kauniin hallitusti kuin selkeä novelli.