Käsikirjoitus Pirkko Saisio, ohjaus Pirjo Honkasalo. Päärooleissa: Pirkko Saisio, Alma Pöysti, Luca Leino, Hannu-Pekka Björkman. Suomi 2025. K 7. 118 minuuttia.
Ohjaaja Pirjo Honkasalon tyyli on vahva ja omaleimainen niin dokumentaristina kuin fiktioelokuvankin tekijänä. Tulennielijä (1998) jätti tärkeän muistijäljen.
Tulennielijän ja Betoniyön lailla Orenda on Honkasalon puolison Pirkko Saision kirjoittama. Tällä kertaa elokuva tuntuu kuitenkin jäävän käsikirjoituksensa vangiksi.
Avaralle saarelle saapuu oopperalaulaja (Alma Pöysti), joka tuntuu eksyneen väärään paikkaan. Hänet ottaa alkuun ynseästi vastaan syrjään siirretty pappi (Saisio). Hiljalleen käy ilmi, että naisten historiat kietoutuvat tiiviisti yhteen.
Orenda herätti samanlaisia ristiriitaisia tunteita kuin Mikko Myllylahden muutaman vuoden takainen Metsuri. Maagisen ilmapiirin vastapainona dialogi on enimmäkseen etäistä ja kirjallista.
Saarella pysyttelevä alkupuoli tuntuu jähmeältä. Kohtaukset toistavat kaavaa: hahmot lausuvat toisilleen muutamia repliikkejä, ja sitten toinen suutahtaa. Naisten lisäksi maisemissa on Luca Leinon tulkitsema, omia arvoituksellisia rituaalejaan toimittava nuori poika.
Tarinaan tulee raikkaampaa tuulta, kun saaren maisemista siirrytään kaupunkien koreille oopperalavoille ja karuihin alikulkukäytäviin. Samalla kerrontaan tulee enemmän toimintaa ja elokuvallisempaa kerrontaa kuivanpuoleisen tekstin rinnalle.
Max Smedsin kuvaus on nautittavaa ja rapistuneet miljööt sekä saaristomaisemat upeita.
Pirkko Saisio ja Alma Pöysti ovat elokuvan vankkumattomat tukipilarit. Heidän kasvoillaan liikkuvat tunteet, jotka itse käsikirjoituksesta tuntuvat puuttuvan.
Muut henkilöt jäävät statisteiksi. Tärkeä sivuosa on Hannu-Pekka Björkmanin näyttelemällä piispalla, mutta piispan ja kapinapapin vastakkainasettelu tuntuu sekin varsin kaavamaiselta.
Kirjallisuussitaatteja riittää Baudelairesta Dostojevskiin, samoin visuaalisia lainauksia taidehistorian lehdiltä, eivätkä kummatkaan asetu oikein kitkattomasti osaksi kokonaisuutta.
Vaikka nautin kaikenlaisista tiedonmuruista, eri perinteistä haetut käsitteet ja niiden selittely tuntuivat erityisen irrallisilta ja knoppailevilta. On Sofiaa, toteemeja ja se orenda, kaiken läpäisevä voima.
Lopputulos muistuttaa taannoista Tove Janssonin kirjaan perustuvaa Kesäkirja-filmatisointia, josta on jäänyt pois lämpö, ja tilalle on tullut ylenpalttisesti koukeroisia keskusteluja.
