Koira on hakenut jänistä jo pari tuntia. Tutkapanta kaulassaan se näyttää kiertelevän ojitusalueen keskellä olevaa kuivempaa nyppylää yhä pienemmällä säteellä.
Päätän tehdä tulet hyvissä ajoin, koska päivä on jo lyhyt. Joku on löytänyt tuulenkaadon kannon ikään kuin valmiiksi. Lyön muutaman iskun kirveellä ja tuli syttyykin ilman hikoilua.
Makkaraa paistaessa on aikaa pohtia monenlaista. Ihmettelen sitäkin, miksi juuri minä olen tässä ja tällaisena? Jos elämämme on arvottu ajan ja paikan suhteen, todennäköisyys istua minuna tässä ajassa Suomen pohjoisosassa lienee kovin pieni.
Tuskinpa missään on määrätty, kenestä tuli vanhempiani tai isovanhempiani. He vain sattumalta tapasivat ja saivat jälkeläisensä, hekin kaikki erilaisia. Jokainen uusi ihminen on käsittämättömän monen sattuman summa.