Arktinen alue muuttuu nopeaan tahtiin; se lämpenee yli neljä kertaa nopeammin kuin muu maapallo. Lisäksi vihreä siirtymä ja muuttunut turvallisuustilanne ovat tuoneet pohjoiset alueet uusien geopoliittisten pyrkimysten ja entistä kiivaamman luonnonvaroista kilpailun kohteeksi. Kaikki tämä aiheuttaa haasteita alueen asukkaille.
Suomi on perinteisesti asemoitunut arktiseksi valtioksi. Muuttuvaan luonnonympäristöön, lisääntyvän kilpailuun ja geopoliittiseen heilahteluun peilaten on erikoista, että Suomi ole päivittänyt vuoden 2021 arktisen politiikan strategiaansa. Sen sijaan tänä vuonna on julkaistu Pohjoisen Suomen ohjelma, joka on osittain kuin tuulahdus menneisyydestä.
Pohjoinen näyttäytyy siinä pääosin uuden energiatuotannon ja mineraalien hyödyntämisen alueena. Huoltovarmuuden ja turvallisuuden näkökulmasta tämä toki heijastelee käynnissä olevaa EU:n turvallisuuskeskustelua.
Ohjelmassa ei juuri käsitellä sitä, miten näitä päämääriä toteutettaisiin yhdessä pohjoisen asukkaiden kanssa. Mitä tavoitteet merkitsevät paikalliselle väestölle yleensä ja alkuperäiskansojen jäsenille erityisesti? Millaista on paikallisten osallistuminen tulevaisuuden suunnitteluun ja tekemiseen?
Ovatko pohjoisen ihmiset yhteistyökumppaneita – vai koetaanko pohjoinen tapa elää kehityksen jarruna? Entä miten arktinen ilmasto ja luonnonympäristö huomioidaan?
Suomen pohjoinen on monimuotoinen, rikas ja jo elinvoimainen. Pohjoinen ohjelma antaa siitä yksipuolisen kuvan. Lappi nähdään usein tyhjänä erämaana. Kyseessä on kuitenkin kulttuurimaisema, jota ihmiset elinkeinoineen ovat pitkään muokanneet. Alkuperäiskansat ja muut paikalliset yhteisöt ovat vuosisatoja kerryttäneet tietoa alueen ympäristöstä ja taitoja siinä elämiseen.
Tämä on tietoa, jota olisi syytä arvostaa ja tukea, ja ottaa käyttöön sekä poliittisella, yhteiskunnallisella että tieteellisellä kentällä. Paikallisen tietotaidon tukeminen voi olla taloudellista, mutta vieläkin tärkeämpää on tilan antaminen perinteisille maankäyttömuodoille, ja paikallisten elinkeinonharjoittajien oman päätöksenteko- ja toimintavallan parantaminen. Tätä kautta paikallinen resilienssikin vahvistuu, ja sitä jos mitä tarvitaan nykyisten muutosten keskellä.
Pohjoisessa riittää haasteita. Paikallisesti on tarpeen kokea osallisuutta aluetta koskeviin strategioihin ja tavoitteisiin. Osallisuus ja tulevaisuuskuvien monimuotoisuus edistäisivät myös syrjäisempien seutujen pitämistä asuttuna – joka on osa kansallisia tavoitteita myös turvallisuuden nimissä.
Maankäytön suunnittelu on keskeistä parempien tulevaisuuskuvien toteuttamisessa. Kehittämisen tarpeisiin voidaan vastata reilummin, kun eri elinkeinot pidetään työssä mukana.
Helppoa tämä ei ole, mutta koordinoitujen ponnistusten kautta alkuperäiskansojen ja muun paikallisen väestön intressit ja äänet on mahdollista ottaa aidosti huomioon. Tarvitaan yhteinen suunnittelupöytä, ei valmiiksi pureskeltuja, ulkopuolelta annettuja tavoitteita.
Euroopassa on pitkään rakennettu rauhaa ja vaurautta keskinäisen luottamuksen perustalle, mutta se vaikuttaa olevan heikkenemässä. Meillä pohjoisessa on mahdollista ottaa askeleita kohti parempaa, tai ainakin välttää ottamasta askelia taaksepäin.
Suomessa tärkeä askel olisi kansallisen arktisen strategia päivittäminen. Sen on syytä perustua tieteeseen, ja sen on tarpeen ottaa lähtökohdaksi alueen ihmiset, heidän tietotaitonsa ja hyvinvointinsa. Tällä tavalla saadaan näkyviin nykyistä monipuolisempia vaihtoehtoja Suomen arktiselle alueelle.