Sunnuntaina kohtasin oudon menetyksen. Iltalehti uutisoi puoliltapäivin sivustonsa pääuutisena, kuinka Salatut elämät -sarjan näyttelijä sekä somepersoona Jasmin Voutilainen oli kuollut. Hän oli kuollessaan 27-vuotias.
En tuntenut Voutilaista enkä seuraa Salkkareita. Olin törmännyt Instagramissa hänen päivityksiinsä, joissa Voutilainen oli kertonut muun muassa kärsivänsä vakavasta masennuksesta ja ahdistuksesta.
Vieraan ihmisen kuolinuutinen suretti. Nuoren ihmisen menehtyminen tuntuu aina pahalta, mutta myös siksi, että alle kolmekymppisen mielenterveysongelmat tulivat jälleen vasten kasvoja, oli niillä tekemistä kuoleman kanssa tai ei.
Pari vuotta sitten kuuntelin musiikintekijä/dj Aviciin, ruotsalaisen Tim Berglingin elämäkerran. Introvertiksi kuvailtu Bergling nautti musiikin tekemisestä, oli siinä hyvä ja nousi maailman maineeseen. Kuuntelin Aviciin kappaleita ja ne kuuluivat osaksi nuoren aikuisen elämää.
Bergling kuoli 28-vuotiaana vuonna 2018 tehtyään itsemurhan pullon sirulla viiltämällä. Kuolemasta uutisoitiin laajalti. Sama epäuskon tunne tuntemattoman, mutta jollain tavalla tutun nuoren menehtymisestä iski silloinkin – jälleen ei vähiten siksi, että taustalla oli psyyken rapistuminen.
Bergling lääkitsi ahdistunutta mieltään alkoholilla, joka aiheutti terveysongelmia. Lopulta Berglingin ei kerrottu enää jaksaneen, vaan hän kaipasi rauhaa, miehen perhe kertoi.
Ikävuodet 23–28 ovat raskaita, muistelen. Sitä on aikuinen ja yrittää elää aikuisten maailmassa, mutta haahuilee.
Tuolloin omat opintoni olivat kesken, töitä oli tarjolla vain pätkissä ja tulevaisuuden suunnittelu tuntui vaikealta muutamaa kuukautta pidemmälle. Masennuinkin. Samalla elämään ilmaantui ahdistuneisuus.
Onneksi en ollut julkkis. Sitä mietti kauheasti, mitä tutut ja tuntemattomat minusta ajattelevat. Teen samaa yhä, mutta vähenevissä määrin. Siitä on kiittäminen lähipiiriä. Nykyään jo hieman ymmärtää, kuinka turhaa tuollainen pohtiminen on.
Eräällä kahvitauolla juttelimme töissä, mikä on kenenkin mielestä ollut paras ikä elää. Nostin omaksi huipuksi iän 28, koska enpä ollut juuri enempää kokenut. Silloin alkoi saada kiinni, miksi elämää eletään.
Kokeneempien työkavereiden rimat olivat korkeammalla. He kertoivat, kuinka 40-vuotiaana elämä oli laadukasta. Itsevarmuus ja kokemus elämästä kasvoivat.
Tuoreena 30-vuotiaana ajattelen, että elämään on tullut jo paljon aurinkoa. Samalla mietin niitä, jotka nyt elävät, mutta myös kipuilevat nuoruuttaan. Nuoria aikuisia painaa moni asia. Elämässä on paljon hyvää, mutta samalla paljon piilotettua huolta.
En varmasti ole vielä niin kokenut eläjä, että osaisin antaa laadukkaita neuvoja. Asioista kannattaa kuitenkin puhua. Se on auttanut minua ja monia.
Toivottavasti aurinko paistaa sinullekin.