Lukion ja ammattikoulun alkaessa, olin kateellinen kavereilleni, jotka asuivat asuntoloissa ennemmin kuin kotona vanhempien kanssa. Kämppiksen kanssa isossa, yhteisöllisessä asuntokompleksissa asuminen kuulosti siistiltä ja aikuismaiselta. 16-vuotias lukiolaisminäni oli niin kateellinen ammattikoulussa oleville kavereilleni, että katsoin jo silloin itselleni soluasuntoa.
Nyt kolme vuotta myöhemmin lukiosta valmistuneena ja kohta kaksi vuotta yksin asuneena, solussa tai asuntolassa asuminen melkein jopa puistattaa.
Mutta miksi? Muiden kanssa elämiseen tietenkin tottui, kun asui vielä vanhempien luona, sisarusten keskellä.
Eikä omaa rauhaa välttämättä silloinkaan saanut, jos sisarukset kavereineen ryntäilivät huoneeseen lähes viiden minuutin välein. Vasta omassa asunnossa oppi tietämään, mitä rauha oikeasti on.
Nyt kun miettii, niin ei se ystävien tai tuntemattomien kanssa asuminen ehkä niin onnetonta olisi. Jos kyseessä olisi vielä samanhenkisiä ihmisiä, niin asiaa voisi jopa harkita.
Yksinasuminen on kallista, se on fakta. Rovaniemen vuokrataso on hyvin korkea, jos etsii “omanlaistaan” asuntoa. Neliöihin verrattuna asunnot ovat myös kalliita. Lisäksi ruoka voi olla kallista, jos on ruokarajoitteita. Asumiskustannusten lisäksi esimerkiksi lukiosta vastavalmistuneelle ei välttämättä ole yhtä hyvin töitä kuin ammattiin valmistuneelle.
Tämän pohdinnan jälkeen, kimppakämpässä asuminen ei kuulostakaan niin pahalta. Varsinkaan, jos asunnossa asuu samanhenkisiä ihmisiä.
Ruokakulut ovat pienemmät, jos päätetään tehdä yhdessä asukkien kesken iso annos ruokaa. Omaa rauhaa voi hakea omasta huoneesta, ja sen voi sisustaa miten haluaa.
Kun on monta ihmistä, jotka yhdessä pitävät asunnosta huolta ja elävät sulassa sovussa keskenään, ei asuminen olisi ainakaan yksinäistä.