Vii­meis­ten jäiden kes­kel­tä nousee norppa

Maailma pienenee äkkiä.

Perän taakse ovat jääneet Kemin Ajoksen kalasatama, sen niemenkärkeä kiertävät tuulimyllyt ja rannimmainen majakka.

Keulan edessä aukeaa meri, joka jatkuu maailman ääriin.

Tai aukeaisi, jos näkisi kunnolla. Meri savuaa tyyneen aamuun usvaa, joka peittää horisontin Tiurasenkrunnin länsipuolella.

Siksi kemiläinen hylkeenpyytäjä Jouni Heinikoski pysäyttää veneensä ja nousee tuulilasin yli tähystämään. Lumipuvun ylleen vetänyt pyyntikaveri Jarkko Turunen nostaa kiikarit silmilleen takatuhdolla.

– Katsotaanpa vähän.

Missä on usvaa, siellä on jäätä. Ja missä on jäätä, siellä ovat itämerennorpat.

Juuri niitä etsimme täältä, Kemin ja Simon edustalta.

Norpat ovat polskineet Perämeressä 10 000 vuotta. Silti me maakravut tunnemme ne huonosti, jos ollenkaan.

Onneksi Jouni Heinikoski tuntee.

Näillä korkeuksilla kukaan ei ole pyytänyt eikä seurannut hylkeitä yhtä paljon kuin 56-vuotias yrittäjä ja automaatioteknikko, joka on hylkeenpyytäjä ties monennessako polvessa.

Jos haluaa nähdä itämerennorpan, tässä veneessä se onnistuu varmimmin.

Tunteita nostattava norppa

Saimaannorpan tietävät lapsetkin. Itämerennorppa on sen serkku, joka sekoitetaan toisinaan kuuluun lähisukulaiseensa.

Kenties siitä johtuu, että itämerennorpan rajoitettukin metsästäminen herättää tunteita.

Realitysarja Madventures Suomi oli Kalajoen edustalla norppajahdissa. Kun jakso esitettiin vastikään televisiossa, suojelujärjestö WWF älähti. Sen mielestä ohjelma antoi liian toiveikkaan kuvan itämerennorpasta tilanteessa, jossa ilmaston lämpeneminen kaventaa elintärkeitä pesimisjäitä.

Virallinen suojeluluokitus määrittää itämerennorpan silmälläpidettäväksi. Se tarkoittaa harvalukuista lajia, joka on lähes uhanalainen.

Sitä se onkin etelämpänä, Pohjanlahdella ja Suomenlahdella.

Mutta ei täällä.

Koko Itämeren norppakannaksi arvioidaan runsaat 21 000. Hyvinkin 20 000 elää täällä, Perämerellä.

– Niitä on niin paljon, ettei maalla ymmärretäkään, Heinikoski sanoo.

Siksi kippari on antanut satamassa takuun.

– Jos löydetään jäätä, löydetään norppiakin.

Heinikosken metsästysvesiä on Suomen merialue.

Viimeksi huhtikuussa hän nosti veneen kuljetustrailerille ja ajoi Suomenlahdelle. Se on nyt kolmea harmaahyljettä eli hallia köyhempi.

Kotivedet ovat täällä, pohjoisella Perämerellä.

Ensimmäistä havaintoa ei tarvitse odottaa Tiurasenkrunnia kauemmas. Pyyntikaveri Turusen kiikarissa vilahtaa musta pää, joka nousee merestä ja katoaa pian.

– Siellä ollaan uimasilla.

Toukokuun viimeisen tiistain aamu on niin lämmin, että Ajoksen kalasatamassa on tarjennut paitahihasillaan.

Täällä on toisin. Meri hohkaa kylmää. Satelliittikuvissa on näkynyt valkoisia laikkuja siellä täällä.

Heinikoski palaa kipparin penkille ja painaa vaihteen päälle. Pian kevään viimeiset jäät helisevät kahdeksanmetrisen alumiiniveneen kokassa ja kyljillä.

Elämisen ehto Rovaniemellä asti

Kun ajaa Ajoksesta merelle, ohittaa Keminkraaselin majakan.

Saari kantaa nimessään seudun alkuperäisimmän asukkaan historiaa.

Kraaseli tulee ruotsin kielestä. Gråsäl tarkoittaa harmaahyljettä, joka on hylkeistämme suurin, kutakuinkin kaksi kertaa norpan kokoinen.

Niitäkin täällä on tuhansittain. Juuri nyt hallit ovat keskempänä merellä, eivätkä rannikolla.

– Ilmestyvät kyllä apajille, jahka lohennousu etenee, Heinikoski tietää.

Vastikään julkaistussa väitöskirjassa tutkija Antti Halkka todisti hylkeiden eläneen Suomen nykyisillä merialueilla yli 10 000 vuotta – siitä lähtien, kun viimeinen jääkausi väistyi.

Hylkeiden perässä tuli ihminen.

Vanhimmilta asuinpaikoilta on löytynyt järkiään hylkeen luita. Eikä vain nykyisen Perämeren ääreltä, vaan varhaisemmaltakin merenrannalta, jonka vuosituhannet ovat muuttaneet sisämaaksi.

Hylkeenpyynti näyttää olleen muinoin jopa rovaniemeläisten pääelinkeino.

Kuutisentuhatta vuotta sitten Litorinameri kiemurteli vuonona nykyisen Rovaniemen seudulle. Arkeologiset löydöt kertovat, että rannoilla – siis korkeimmilla kohdilla, kuten vaikkapa Jokkavaarassa – eli hylkeenpyytäjiä. Meriyhteyden katkettua he seurailivat hylkeitä lähemmäs rannikkoa, esimerkiksi Tervolan Törmävaaraan.

Hylkeiden tumma liha, vaalea rasva ja sakea veri pelastivat nälältä, kulutusta kestävä nahka kylmältä ja kostealta.

Paksua traania keitettiin kyllästeeksi ja poltettiin lampuissa ennen öljyä. Rasvalla hoidettiin myös haavat ja tulehdukset.

Mitä ei käytetty itse, se myytiin muille. Hylje on ollut Suomen tärkeimpiä vientituotteita.

Ja turha luullakaan, että skinisuksi olisi nykyajan suksitehtaiden keksintö: hylkeennahkapohjainen suksi luisti ja piti jo tuhansia vuosia sitten.

Jos kiikaroi Tiurasenkrunnilta kaakkoon, näkee Kuivaniemelle.

Siellä ovat Jouni Heinikosken juuret. Isä oli kalastaja, joka pyysi toisinaan myös hylkeitä.

Monelle kuivaniemeläiselle hylje oli elämisen ehto vielä pitkälle 1900-lukua.

Sitten kaikki romahti.

Tapporahasta täysrauhoitukseen

Siitä kesästä on kulunut jo 50 vuotta. Silti näky on hyvin Jouni Heinikosken mielessä.

Kemin Laitakarin vanhassa sahasaaressa oli suuret tukkivarastot. Meressä niitä pitelivät puomit, joista yhdellä makasi hylkeenpoikanen, kuutti.

– Sen näkeminen alkoi olla silloin niin harvinaista, että jäi lapsen mieleen.

Hylkeitä oli metsästetty paljon, monin paikoin liikaa.

Rankimmin ihminen hävitti niitä epäsuorasti. Perämeren vanhat hylkeenpyytäjät ja kalastajat olivat havainneet, että kuutteja ei enää näkynyt. Äskettäin edesmennyt tutkija Eero Helle todisti, kuinka meressä lisääntyneet ympäristömyrkyt veivät kalaa syöviltä hylkeiltä lisääntymiskyvyn.

Silti valtio maksoi hylkeestä tapporahaa vuoteen 1975.

Saimaannorppa tunnetaan suomalaisen luonnonsuojelun symbolina, mutta vuoteen 1948 saakka senkin tappamisesta kuittasi palkkion. Lain suojiin se pääsi 1955.

Joskus poliitikot ovat osanneet tehdä kunniallisia täyskäännöksiä – ja nopeasti.

Hyljepolitiikkaan sellainen tuli myös 1982. Silloin Suomi rauhoitti kokonaan harmaahylkeen ja rajoitti itämerennorpan pyyntiä tuntuvasti. Vuodesta 1989 lähtien norppaa ei saanut pyytää enää kuin satunnaisesti tutkijoille.

Jouni Heinikoski ehti kalastaa isänsä ja veljensä kanssa "aika vakavasti", ennen kuin perheenpää oli patistanut kaukonäköisesti poikansa opiskelemaan toisen ammatin.

Heinikoski nostaa jälleen kiikarit silmilleen.

Leipäreen pohjoispuolella makaa jäitä. Niiltä erottuu jokunen tumma möykky.

Merten peto karhun voimilla

Kiitos tiukentuneiden ympäristörajojen ja rauhoitusten, Perämeren hyljekanta alkoi elpyä jo 1990-luvulla.

Aluksi hitaasti, kohta ripeämmin ja lopulta niin kiivaasti, että harmaahylkeet ja norpat ajoivat yhä useamman ammatikseen kalastavan muihin hommiin.

Ensin kuiville oli nostettava verkot, joita harmaahylkeet kävivät kokemassa pinnan alla rajusti, norpat vähän sievemmin.

– Norppa saattaa imaista verkosta muikun nätisti kitalakeensa, nielaista sen mädin ja sylkäistä hylsyn ulos, Heinikoski kuvailee.

Harmaahylkeen ruokailutavat ovat rujommat.

– Riehuja. Jos se käy pyydöllä, sitä verkkoa ei tarvitse enää laskea pyyntiin.

Kun hyljekanta kasvoi kasvamistaan, myös lohen ja siian rysäpyynti kävi mahdottomaksi.

Jouni Heinikoski muistelee, miten isoveli Kari Heinikoski "istui yhden talven verkkokasan päällä" ja kutoi uutta rysää paksusta polyeteenilangasta.

Keväisen lohenpyynnin alettua Heinikosket laskivat sen mereen suurin odotuksin.

Ensimmäinen pyyntiyö teki selvää yhtä lailla toiveista kuin rysästä.

– Harmaahylje oli mennyt nielun kannasta sisään, Heinikoski kertoo.

– Ja kun oli saanut lohia tarpeekseen, ei ollut vaivautunut edes palaamaan omia jälkiään takaisin, vaan repinyt uuden aukon rysän toiseen päähän.

Mahtiuros on lähes kolme metriä pitkä ja voi painaa kolmisensataa kiloa.

Muoviverkko, jota ihminen ei saa rikki, on keskivertohallinkin kynsissä ja räpylöissä nopeasti riekaleina.

– Harmaahylje on ultimaattinen peto, jolla on karhun voimat, Heinikoski kuvailee.

– Se vain tulee ja repii.

Harmaahylje herättää kunnioitusta muutenkin.

Kahtena vuotena Heinikoski pyysi Perämereltä hylkeitä aivan ammatikseen – satakunta yksilöä tutkimuksen tarpeisiin. Suurin osa oli harmaahylkeitä.

– Osa oli aggressiivisia. Ne olivat kadottaneet ihmispelkonsa.

Harmaahylkeiden pienimuotoinen metsästys sallittiin jälleen 1998. Itämerennorpan kohdalla sitä piti odottaa vielä lähes kaksi vuosikymmentä.

Perämerellä ne olivat pitkiä vuosia.

Kanta joka pompsahti

Hyljetutkimuksen piirissä työskentelevät tietävät, kuka on Jouni Heinikoski.

Kemiläinen on jättänyt harvoin kertomatta, jos on eri mieltä kuin virallinen totuus.

Takavuosina sellaista sattui aika usein.

Kun harmaahyljettä sai jälleen metsästää, Heinikoski liikkui pyyntiseurueineen pitkin Perämerta. Hän törmäsi jatkuvasti rauhoitettuihin norppiin – paljon useampiin kuin tutkijat olivat kertoneet siellä olevankaan.

Virallinen kanta-arvio tulee lentolaskennoista. Niitä tehdään Perämerellä ruotsalais-suomalaisena yhteistyönä.

Heinikoski muistaa vuoden, jolloin norppakannaksi ilmoitettiin noin 6500. Kun hän näki niitä yhtenä päivänä 2500, hän tarttui puhelimeen.

– Soitin tutkijalle ja kysyin, oletteko nyt ihan varmoja. Että olisin nähnyt melkein puolet kannasta pikkureissulla.

Heinikoski oli oikeassa.

Vuoden 2015 laskentojen jälkeen Luonnonvarakeskus (Luke) kaksinkertaisti kanta-arvionsa Perämeren norpista kertaheitolla. Niitä olikin vähintään 19 300, mutta todennäköisesti yli 20 000.

Lausunnossaan Luke totesi, että aiemmissa lentolaskennoissa tuskin nähtiin kaikkia norppia, koska osa niistä on aina vedessä eikä jäällä tai rantakivillä, joista ne voi laskea.

Heinikoski katselee aavalle merelle.

– Niinhän se tahtoo vähän olla.

Hän vaikuttaa mieheltä, jolla on sana hallussa.

Taannoin hän myöntää käyttäneensä sitä "aika kärkevästikin", kun on väitellyt yleisötilaisuuksissa norpista ja harmaahylkeistä tutkijoiden kanssa.

Sittemmin hän on "väsynyt jankkaamiseen".

– Ei minusta ole johtopäätöksiin, joilla olisi tieteellistä kantavuutta. Mutta sitä en hyväksy, jos tiedeyhteisö ei noteeraa ihmisten havaintoja.

Yhden johtopäätöksen hän haluaa silti kertoa.

Kun tutkijat päivittivät kanta-arvionsa aivan uusiin lukemiin, maa- ja metsätalousministeriöllä ei ollut muuta mahdollisuutta kuin sallia itämerennorppien metsästys vuodesta 2015 alkaen kiintiöpyyntinä rajatulla kannanhoitoalueella, joka yltää Merenkurkusta Perämeren pohjukkaan.

Silloin pyytäjien niskassa oli jo uusi riesa: Euroopan unioni ja sen kategoriset rajoitukset.

Siitäkin Heinikoskella olisi sanottavaa, mutta palataan siihen myöhemmin.

Jäät vetelevät viimeisiään, ja pohjoisimman Perämeren sallitusta pyyntikiintiöstä – 81 norppaa – puuttuu vielä yhdeksän.

Heinikoski ja Turunen nousevat jälleen tähystämään. Sitä hylkeenpyynti enimmäkseen on.

Ajopuu ja vekari

Leipäreestä itään alkaa jää, joka näyttää hauraalta.

Mutta ihan äänettä se ei väistä Heinikosken isoa avovenettä, jonka perässä käy 150 hevosvoiman moottori.

Viimeiset jäät kumauttelevat veneeseen kuin moukarilla.

– Pohja on kuuden millin alumiinia. Kestää kyllä, kapteeni kuittaa.

Työläämpää oli puolitoista viikkoa sitten, jolloin pyyntiseurue pyrki rannikon jäistä avomerelle.

Silloin pelkkä moottorin työntövoima ei riittänyt, vaan miesten oli kuroteltava laidan yli ja työnneltävä kekseillä jäitä syrjään.

Kolmen kilometrin matka satamasta avoveteen vei kuusi tuntia.

– Kaverit kehuivat, että onpa lämmin vene, vaikkei hyttiä olekaan.

Kahdeksanmetrinen on omaa suunnittelua. Malli löytyi perheen vanhasta trooliveneestä.

– Hylkeenpyytäjällä on vähän kuin vanhoilla kalastajilla: kaikki on tehty itse, paitsi akka ja hevonen.

Veneen partaalla makaa ehkä kaikkein klassisin työkalu: ajopuu eli hyljesuksi.

Valkoiseksi maalattua, pohjastaan muovitettua kolmemetristä suksea käytetään liikuttaessa jäällä. Kun nostaa saranoidun työntimen ylös, ajopuu on vähän kuin yksisuksinen potkuri. Ampumapaikan lähestyessä pyytäjä voi laskea työnninpuun alas, kumartua ajopuun leveimmälle kohdalle makaamaan, vedellä käsin itseään eteenpäin ja lopulta ampuakin sen suojista.

Ajopuulla pääsee kuulemma yli jopa avoimesta vedestä.

– Ainakin sellaisesta railosta, joka on korkeintaan puolet suksen pituudesta.

Vekari on yhtä ikiaikainen. Se on kuin veneilijöiden tai tukkilaisten tuntema keksi sillä poikkeuksella, että päässä on tylpähkö terä jään paksuuden tunnusteluun.

Jos hyvin käy, vekarin koukulla voi nostaa hylkeen, joka on ehtinyt laukauksen jälkeen sukeltaa veteen.

– Tai jos käy huonommin, niin jäihin pudonnut mies voi vetää koukulla itsensä kuiville, Heinikoski mainostaa.

Emme kokeile. Viimeiset jäät kantavat korkeintaan pötköttelevän norpan, joka painaa tavallisesti 30–70 kiloa.

Leipäreen reunoilla metsästettävää ei näy.

Siksi Heinikoski suuntaa etelämmäs pienelle saarelle, jonka kartta tuntee Härkälettona ja paikalliset Härkösenä.

Siellä odottaa pieni suojasatama ja 15 metriä korkea loisto antamassa valomerkkejä merenkulkijoille.

– Sen oven pitäisi olla auki. Ylhäältä näkee kauemmas.

Hengetön norppa

Kiehkuraishylje.

Sellaisena norppa tunnettiin ennen. Vanha nimi viittaa koristeellisiin ympyröihin, joita se kantaa nahassaan.

Juuri nyt norpilla on karvanvaihtoviikot. Siksi ne makoilevat mieluusti jäillä.

– Hinkkaavat vanhaa karvaa pois ja ottavat aurinkoa, Heinikoski tuumii.

Hän siristelee silmiään ja kiittelee mikroilmastoa, johon olemme saapuneet.

Mantereella häämöttävistä tehtaanpiipuista savu kaatuu sivuun. Niiden päällä leijaa pilvenhattaraa.

Täällä, aavan meren kallioluodolla, on kirkasta ja lähes peilityyntä.

– Tästä ei voi keli kuin huonontua.

Härkösen laiturissa on lämmin auringonpaiste, kolme venettä ja ahavoituneita kalastajia.

Ja norppa, joka makaa hengettömänä yhden veneen keulalla.

Kalastaja on nähnyt raadon jäällä ja poiminut sen kyytiinsä. Eläin on ehjä lukuun ottamatta silmiä, jotka merilinnut ovat nokkineet. Todennäköisesti turkista löytyy vanhempi luodinreikä.

Muutaman vuoden ajan metsästyslaki on sallinut aseen kuljettamisen moottorikelkassa jääpeitteisellä alueella.

Se toi joitakin uusia metsästäjiä ukkoutuvaan hylkeenpyyntiin, joka alkaa perinteisesti 16. huhtikuuta.

Vanhastaan jahtiin lähdettiin hevosella ja veneellä ja etsittiin norppia jäiltä ja jäänrippeiltä, kuten mekin nyt.

Matkat kestivät viikkoja. Heinikoskikin on nukkunut eräänkin kerran kaukana merellä jollassa, joka on nostettu avovedestä jäälautalle ja peitelty yöksi pressulla.

Nyt moni käy hylkeenpyynnissä päiväseltään. Ajelee merelle moottorikelkalla, tähystelee sulien reunoja ja nousee jalka- tai suksimieheksi vasta sitten, jos ammuttavaa löytyy.

Uuden ajan hylkeenpyyntiin kuuluu, etteivät kaikki edes ota saalista talteen – kunhan hengen pois.

Heitäkin ymmärtää. Hylkeestä on näillä vesillä kalastaville lähinnä harmia.

Heinikoskelle se ei ole vain vahinkoeläin, vaan riistaa "siinä kuin jokin muukin otus".

Siksi hänen pyyntiporukassaan on sääntö, josta ei hevin jousteta: ammutaan vain paikkaan, josta saalis saadaan talteen. Jäälle tai rannalle, mutta ei veteen.

– Sen verran pitää olla kunnioitusta. Sompiossakin tiedettiin jo kauan sitten, että hengenhukka on synneistä suurin.

Euroopan parlamentin saleissa vanhasta viisaudesta tuskin on kuultu.

EU kielsi vuonna 2015 alueellaan hyljetuotteiden kaupan. Nahan, lihan, sisäelinten – ihan kaiken. Mitään hylkeestä peräisin olevaa ei saa myydä, tai edes vaihtaa.

Aiemmin Suomella ja Ruotsilla oli poikkeuslupa pienimuotoiseen kauppaan, jota näillä rannoilla on tehty tuhansia vuosia. Enää oikeus on vain inuiittien alkuperäiskansalla.

Siksi esimerkiksi poromiesten suosimien hyljelakkien ja -kinttaiden raaka-aine on peräisin Grönlannista.

Nämä vedet tarjoaisivat runsain mitoin raaka-ainetta, mutta kauppakielto pitää ja on omiaan rapauttamaan myös hylkeen arvostusta.

Heinikoski kuittaa tilanteen yhdellä sanalla.

– Hullua.

Valpas, utelias ja oppivainen

Loiston ylätasanteelle on tasan 50 porrasta.

Sieltä Heinikoski ja Turunen löytävät nopeasti norppia kiikariinsa. Muutamia makoilee jäälautalla, joka kelluu heti Härkösen länsipuolella.

Varttia myöhemmin veneen keula vastaa sen reunaan.

Heinikoski sammuttaa hyvissä ajoin moottorin. Sitten odotetaan rauhassa, että vene asettuu.

Ennen kuin Turunen on kaivanut kiväärin keulalaatikosta ja saanut sen ampumavalmiiksi, norpat ovat kadonneet veteen.

Kapteeni kaivaa jäälaatikosta neliskanttisen pullon ja kaataa kaikille pienenpieniin kertakäyttöpikareihin.

– Ihan vain paremmalle tuurille.

Vaikutus on ilmeinen.

Kun olemme kiertäneet takaisin Härkösen itäpuolelle, jäällä alkaa näkyä yhä useampia norppia.

Heinikoski pysähtyy ja koputtelee veneen kylkiä. Paitsi valpas, norppa on utelias. Vedessä ääni kulkee vielä nopeammin kuin ilmassa, ja konkari tietää, että ääni voi houkutella norpan näyttäytymään.

Niin nytkin. Jäiden seassa mulahtelee – ihan lähelläkin. Aivan kuin norpat tietäisivät, että tästä veneestä ei ammuta veteen.

Mutta jos osoittaa niitä kädellä, ne sukeltavat.

Miksi? Heinikoski järkeilee, että oppivainen eläin yhdistää ojentuvan käden ampumiseen.

– Kukapa nyt jäisi kuolemaansa odottamaan.

Korkeintaan ne, jotka erottuvat kiikarilla katsottaessa tummina laikkuina kauempana jäällä.

Heinikoski ajaa syvemmälle jäiden sisään, kunnes vene pysähtyy. Hetki vielä, niin särkyvien jäiden helinä lakkaa.

Jarkko Turunen kaivaa aselaatikosta valkotukkisen, äänenvaimentimella varustetun kiväärinsä, lataa, varmistaa ja asettuu keulatuhdolle tähtäämään.

Hiljaisuuden särkee vaimea laukaus.

Listalla hylkimiehen panosta

Pieneksi suikaloitua hylkeenmaksaa, ylikypsää siankylkeä, sipulia ja voita.

Valurautapannussa käristettynä ja ruisleivän päälle nosteltuna.

– Hylkimiehen panos, Jouni Heinikoski esittelee jahtipäivän lounasmenun.

Olemme Möylyssä, pienellä saarella Simon edustalla.

Ensin pyytäjät ovat nostaneet veneeseen Turusen ampuman itämerennorpan. Kohta toiseen muovilaatikkoon on päätynyt Heinikosken ampuma.

Möylyn rantakivillä kaksi norppaa on laskettu viimeisille lumilaikuille, nyljetty ja suolistettu.

Jarkko Turunen mittailee rasvakerroksen eli traanin paksuutta, kuten kiintiömetsästyksen ehdoissa edellytetään.

– Reilu tuuma. Vai pannaanko 32 milliä? Olisi tieteellisempää.

Traanin lisäksi muovisiin näytepusseihin sujautetaan sisäelimiä ja muita näytepaloja. Maalla ne pakastetaan ja toimitetaan Luonnonvarakeskuksen hyljetutkijoille.

Paitsi pienemmän norpan maksa. Se syödään tässä ja nyt.

Maku on mieto ja hyvä. Pannu ja ruisleipäpaketti tyhjenevät neljään mieheen.

Heinikoski leikkaa irti myös selkäfileet.

– Hyvää pihviainesta, tai vaikka suikaleina wokkiin. Takuumureaa jos mikä.

Kiehkuraiset taljat likoavat lounastauon ajan rantavedessä. Satamassa niitä odottaa vielä monituntinen käsittely, ennen kuin nahat ovat puhtaita suolattavaksi.

Kauppaa niilläkään ei voi käydä, mutta lahjoittaa voi.

– Kaikilla tutuilla, jotka ovat täyttäneet 50 vuotta, alkaa olla hylkeennahkarukkaset, Turunen hymyilee.

– Ja aika monella tutuntutullakin, Heinikoski täydentää.

Eteläkärjen kivikolta kuuluu pikkulokkien epävireinen kuoro. Keäk-gneäk. Saaren toisella puolella taitaa töräytellä merihanhi. Gang-gang.

Aurinko räköttää. Merenpinta pysyy tyynenä lukuun ottamatta mulahduksia, joista lähtevät väreet laajenevat ympyröiksi, ennen kuin katoavat.

Norppia riittää.

Yksi niistä pistäytyy katsomaan rantautujia parinkymmenen metrin päästä. Rohkeasti, suoraan silmiin tapittaen, kuten sen tapana on.

– Aivan hieno päivä, Heinikoski tuumailee.

Jälkiruoka on vielä edessä. Se odottaa paluumatkalla.

Satoja norppia – vai sittenkin tuhat?

Jäälautta alkaa kohta Möylyn pohjoispuolelta ja jatkuu useamman kilometrin mittaisena Simon edustalta kohti länttä.

Leveyttäkin sillä on niin paljon, että takareuna katoaa jäästä nousevaan usvaan.

Tummia möykkyjä näkyy niin kauas kuin silmä vain kantaa.

Makoilevia norppia ei ole kymmeniä eikä sata, vaan useita satoja – tuskin kaukana tuhannesta.

Mantereelle ei ole kymmentäkään kilometriä. Norppapaljouden taustana kohoavat Kemin tehtaiden piiput, tuulimyllyt ja Elijärven kaivoksen sivukivivuori.

Pyytäjien sanoin nämä ovat pyykkivesiä.

– Ajatelkaapa, kuinka pieni tilkku merestä tässä näkyy, Heinikoski sanoo.

– Jäitä on vielä muuallakin, ja missä on jäitä, siellä on norppia.

Siksi hän ei sulata puheita lähes uhanalaisesta lajista, jonka pyyntiä rajoitetaan yhä tuntuvasti.

– Vai silmälläpidettävä. Mieluummin jyvällä.

Näillä vesillä lupia riittäisi vielä seitsemälle norpalle. Tältä jäälautalta kiintiö täyttyisi nopeasti.

Heinikoski haluaa säästää viimeisiä pyyntilupia kalastajille, jotka virittelevät ensimmäisiä pyytöjään mereen.

– Kun tällainen lauma kokumiehiä pelmahtaa pyydyksille, pakkohan niille on jotain yrittää tehdä.

Mutta ei tänään.

Istumme hiljaa veneessä, ympärillä peilityyni meri, ja ihmettelemme näkyä, joka ei ole jokapäiväinen edes kokeneimmalle hyljemiehelle.

– Jos haluaa nähdä enemmän nisäkkäitä kerralla, pitää mennä Afrikkaan.

Juttu on julkaistu ensimmäisen kerran 30.5.2020.