kolumni: Kahden ikä­krii­sin ris­ti­pai­nees­sa – poden var­muu­dek­si mo­lem­pia

pääkirjoitus: Putinin Venäjä on to­dis­ta­nut ar­vaa­mat­to­muu­ten­sa ja häi­käi­le­mät­tö­myy­ten­sä jo useam­paan kertaan – Suomen on oltava valmis mihin tahansa

Tilaajille

Viu­lun­soit­to pelasti köy­hyy­des­tä – Igor Ariak­sen tie Ko­lum­bias­ta Ro­va­nie­mel­le on ih­meel­li­nen tarina äidin sit­key­des­tä

– Välillä, kun istun opettajien kanssa kokouksessa, jään ihan ihmettelemään, millainen elämä minulla on ollut ja miten olen päätynyt tähän, Igor Arias sanoo.
– Välillä, kun istun opettajien kanssa kokouksessa, jään ihan ihmettelemään, millainen elämä minulla on ollut ja miten olen päätynyt tähän, Igor Arias sanoo.
Kuva: Iiro Kerkelä

Täältä on päästävä pois. Täällä ei voi elää. Ymmärrys iski voimalla Calin suurkaupungissa, Kolumbiassa asuvan, 13-vuotiaan pojan mieleen. Hän oli bussimatkalla vesipallon maajoukkueleirille, kun bussia alettiin ampua. Kanssamatkustajia putoili kuolleina tai haavoittuneina lattialle. Tapahtuneesta on nyt 37 vuotta.

– Se oli pelottava ja traumaattinen kokemus. Mietin, että enhän minä ole tehnyt mitään pahaa, miksi minua kohti ammutaan. Uskon, että se oli se hetki, kun ymmärsin, että täältä täytyy päästä pois, muistelee maanantaina 50-vuotissyntymäpäiväänsä viettävä viulisti-viulupedagogi Igor Arias.