Suomen luottoluokituksen lasku toiseksi korkeimmasta AA+:sta AA:han ei ole yksittäinen hetken notkahdus. Se on seurausta vuosikymmeniä jatkuneesta kehityksestä, jossa julkinen sektori on paisunut, velka kasvanut ja tuottavuus laahannut. On aika tunnustaa tosiasiat ja palata juurille, sinne missä suunta alkoi muuttua huonompaan.
Yksi merkittävä mutta usein sivuutettu käännekohta oli tulopoliittinen kokonaisratkaisu (tupo) 2007. Hyvää tarkoittaneet hoitoalan palkankorotukset levisivät koko kuntasektorille – lähes puolelle miljoonalle työntekijälle.
Syntyi pysyvä menolisäys ilman vastaavaa tuottavuuden nousua. Palkkainflaatio kiihtyi, kustannuskilpailukyky heikkeni ja kun globaali finanssikriisi iski, Suomi oli jo valmiiksi huonossa hapessa. Bruttokansantuote putosi enemmän kuin koskaan aiemmin.
Tuo ratkaisu ei ollut sinänsä virhe, vaan osa laajempaa päätöksentekokulttuuria, jossa lyhyen aikavälin sovun saavuttaminen menee usein taloudellisen kestävyyden edelle. Nyt tuo ajattelutapa näkyy karvaasti: valtionvelka on yli 200 miljardia euroa, hyvinvointialueet painivat alijäämien kanssa ja ostovoima on sulanut kuin kevätaurinkoon unohtunut lumiukko.
Tupo 2007 ansaitsee paikkansa taloushistoriamme tarkastelussa. Ei siksi, että syyllisiä haettaisiin, vaan siksi, että opittaisiin.
On rehellisempää puhua rakenteellisista seurauksista kuin lakaista ne globaalien kriisien alle. Kyse ei ole tasa-arvon vastustamisesta. Kyse on siitä, että hyvääkin tarkoittavat päätökset voivat johtaa ongelmiin, jos kokonaiskuva unohtuu.
Suomi ei nouse velkakurimuksesta pelkillä säästötoimilla tai toiveajattelulla. Tarvitaan rohkeutta katsoa historiaan, tunnustaa virheet ja rakentaa kestävää talouspolitiikkaa, joka kestää myös kriisit. Vasta silloin olemme aidosti vakaalla uralla – emme vain luottoluokittajan papereissa, vaan myös suomalaisten arjessa.