Sodan jälkeen kaikki tavarat olivat kortilla. Kortti oli paperi, josta voi irrottaa postimerkin kokoisen merkin, joka liimattiin kaupan korttivihkoon.
Omenamerkki oli kaunis punainen merkki. Kahviakin sai kortilla tietyn annoksen, mutta eihän se riittänyt. Ihmisten kahvihammasta pakotti ja kahvia halutti. Ruotsista sai kahvia ja kahvin joppaus kukoisti.
Unarinjärvessä oli saari nimeltään Porosaari. Siellä oli yksi talo, jonka oli ostanut eräs Uhtualta tullut laukkukauppias. Hän oli päättänyt jäädä 1917 tapahtumien jälkeen Suomeen. Laukkukauppias muutti nimensäkin suomalaiseksi Penttiseksi.
Perheemme asui silloin Hamaramaassa, joka oli viisi kilometriä Unarista pohjoiseen. Talo oli yksinäinen ja järven rannalla.
Kahvijopparit olivat onnistuneet tuomaan rajan yli Ruotsista isomman erän kahvia. Se piti kuljettaa Porosaareen, mistä vähittäismyynti tapahtui.
Unarinjärven rannalla on kaksi kylää, Uimaniemi ja Unari. Kahvijopparit eivät uskaltaneet kysyä kylistä soutuvenettä kahvinkuljetukseen, vaikka kahvin joppaus ei ollut synti eikä mikään. Kylien ihmiset ymmärsivät, että jopparit ovat oikealla asialla, mutta aina joku kateellinen tai muuten pahansuopa ihminen voisi tehdä ilmiannon.
Niinpä he tulivat meille Hamaramaahan ja kysyivät, että lainaisiko isä venettä, että voisivat kuljettaa kahvilastin Porosaaren. Isähän lainasi veneen ja niin kahvilasti siirtyi yön pimeydessä autosta veneeseen.
Muistan tapahtuman siksi, että jopparit antoivat minulle viisi markkaa. Se oli siihen aikaan iso raha ja sain sen, etten puhuisi tästä tapahtumasta kylillä. Lupasin vaieta.
Sitten he antoivat veljelleni Armakselle markan, ettei hänkään puhuisi mitään kenellekään. Armas oli ehkä 2,5–3-vuotias, eikä osannut puhua juuri mitään.