Rakkaus roi­hah­ti erä­maas­sa

Naudanlihakeitto pulputtaa valurautapadan kannen alla.

Pata roikkuu pitkässä seipäässä räntäsateessa rätisevän nuotion yläpuolella. Ympärillä on lähes pimeää, mutta ei ihan: kun kääntää katseensa tulesta ja antaa silmien tottua kaamoksen valoon, lähistöllä erottaa huussin, tuvan ja terassin kaiteella nököttävän veistetyn metson, tai ehkä riekon. Osittain jäätynyt Värriöjoki virtaa parin metrin päässä.

Liekit valaisevat nuotion ääressä kylki kyljessä istuvan Heidi Tuomisen, 37, ja Vesa Niemisen, 41. He pitävät toisiaan kädestä.

Täällä, Savukosken perukoilla, 50 kilometrin päässä lähimmästä kaupasta ja kahden kilometrin päässä lähimmästä tiestä, alkoi pari kuukautta sitten pariskunnan rakkaustarina.

Lähes kaksi vuotta sitten helmikuussa Vesa Nieminen istui kerrostalokaksiossaan Tuusulassa ja tutki karttaa.

Mitä jos lähtisi matkaan Kilpisjärveltä? Entä jos kiertäisi valtakunnan rajoja löyhästi mukaillen Lapin lännestä itään, millainen reissu siitä tulisi?

Hyvin pian Nieminen totesi, että matka olisi juuri sopiva. Hän tajusi tehneensä päätöksen ennen kuin oli ehtinyt kunnolla miettiä asiaa.

Nieminen oli aloittanut reilua kuukautta aiemmin eräopaskoulun Karkun evankelisessa opistossa Tampereen lähellä. Hän suoritti opintoja päivätyönsä ohessa.

Kimmokkeena oli halu oppia lisää retkeilystä, josta oli viimeisten kymmenen vuoden aikana tullut hänelle rakas harrastus.

Tavoitteet kasvoivat pian. Nieminen alkoi haaveilla vuoden kestävästä Lapin vaelluksesta.

Taloudellisesti tai ammatillisesti ajatellen suunnitelmassa ei ollut järkeä. Mutta Nieminen koki, että hänen hyvinvointinsa kannalta vaellus olisi parasta, mitä hän voisi tehdä.

– Tein sen, koska halusin ja koska voin.

Nieminen aloitti 1,5 vuotta kestävät valmistelut pesemällä kaksionsa ikkunat.

Hän tiesi, että asunto on myytävä, mielellään mahdollisimman pian, ja sen piti olla siisti esittelykuvia ja näyttöjä varten.

Töistä ei saisi lomaa vuodeksi. Vaelluspäätös maksaisi siis myös työpaikan.

Se ei haitannut. Eräopaskoulussa Nieminen oli alkanut pohtia alanvaihtoa.

Hän oli työskennellyt lähes koko työuransa Acon-nimisessä vapaa-ajan tuotteita myyvässä yrityksessä.

Hän aloitti kesätöissä yrityksen varastolla vuonna 2004. Vuosien aikana hän siirtyi myynnin, markkinoinnin ja logistiikan kautta hallintopäälliköksi.

Omien sanojensa mukaan hän oli konttorirotta, joka istui päivät tietokoneella.

– Pidin työstäni, mutta olin tehnyt sitä 16 vuotta. Jos en olisi nyt lähtenyt, olisin jäänyt sinne eläkeikään asti.

Isojen linjojen lisäksi reissu vaati paljon pienempiä käytännön järjestelyjä, kuten varusteiden testausta ja reitin suunnittelua.

Suurin yksittäinen ponnistus liittyi ruokaan. Nieminen päätti, että pussiruokia hän ei vaelluksella söisi.

– 365 kertaa pasta carbonara ei ollut houkutteleva ajatus.

Niinpä Nieminen kuivasi elintarvikekuivurissaan arviolta 200 kiloa ruokaa: jauhelihaa, kanaa, kebabia, savuporoa, katkarapuja, porkkanaa, paprikaa, sipulia, omenaa, sieniä.

Onneksi laitteessa riitti kokoa. Sen yhdeksällä tasolla pystyi kuivaamaan yhtä aikaa yhdeksän pakettia jauhelihaa.

Heinäkuun ensimmäisenä päivänä Nieminen nosti vihdoin rinkan selkäänsä Näkkälässä, Suomi-neidon olkapäällä.

Alku oli rankka. Lämmintä oli viisi astetta ja vettä satoi kaatamalla. Lounastauon jälkeen, käveltyään vuoden vaelluksesta vasta ensimmäiset kuusi kilometriä, Nieminen astui polulla olleeseen kuoppaan ja venäytti nivusensa.

Seurauksena oli kahden päivän täyslepo Pöyrisjärven autiotuvalla.

Se harmitti, mutta nyt Nieminen ajattelee, että aloitus oli juuri sellainen kuin sen piti olla.

– Sankaritarina jäi pois heti kättelyssä. Sain muistutuksen, että luonnossa ihminen on tosi pieni.

Takkuisen käynnistysvaiheen jälkeen kesä ja syksy sujuivat jopa odotettua paremmin. Matkan aikana hajosi yhdet kengät ja yksi kävelysauva, mutta yksinvaeltajan pää ja kroppa pysyivät kunnossa.

Etukäteen tehty ruokasuunnittelukin kannatti. Niemisellä on ollut koko reissun ajan kiertävä kolmen viikon ruokalista, johon sisältyy 27 erilaista ateriaa. Hän sanoo syöneensä vaelluksella monipuolisemmin kuin aiemmin kotona.

Ennen saapumista Savukosken eräkämpälle Nieminen ehti taivaltaa 1 200 kilometriä. Hän käveli peräjälkeen läpi maakunnan hienoimmat erämaat ja kansallispuistot ja sai kokea monta erilaista Lappia: Muotkatunturin erämaan kauas horisonttiin jatkuvat tunturijonot, Vätsärin kivirakat ja eteläisemmän Lapin sekametsät.

Erityisen paljon Niemistä viehättävät Paistunturien ja Muotkan puuttomat tunturiylängöt.

– Siinä on jotain samaa kuin siinä, miksi joku tykkää merestä. Maisema on autio ja ääretön.

Syksyä kohti vuodenajat alkoivat hiljalleen vaihtua. Kun Nieminen saapui Savukoskelle Värriöjokea pitkin meloen, maassa oli jo lunta.

Nieminen asettui vanhempiensa omistamalle kämpälle odottamaan talven tuloa. Ja silloin saapui reissun suurin yllätys.

Nokialla asuva Heidi Tuominen aloitti eräopaskoulun samaan aikaan Niemisen kanssa.

Hän oli työskennellyt Metsolla lähes kymmenen vuoden ajan. Työhön kuului muun muassa laskutusta ja vientituotteiden asiakirjojen valmistelua.

– Maailmassa ei ole montaa kolkkaa, johon en olisi lähettänyt pakettia.

Hänkin piti työstään, mutta kaipasi vaihtelua. Eräopaskoulusta voisi löytyä ammatti, joka olisi mahdollista yhdistää retkeilyharrastukseen, Tuominen ajatteli.

Koulussa hän tapasi Vesa Niemisen, joka pisti hänet heti merkille.

– Katsoin että härregod, miten upea nainen.

– Ensimmäisenä huomion kiinnittivät silmät. Niissä oli niin intensiivinen katse.

Niemisen tunteet kävivät pian selviksi myös Tuomiselle. Nainen oli tuolloin parisuhteessa, eikä jäänyt miettimään, olisiko uusi tuttavuus voinut olla enemmän kuin ystävä.

He viihtyivät silti toistensa seurassa. Koulun vaellusreissuilla otetuissa kuvissa he kulkivat usein rinta rinnan.

Tänä syksynä Heidi Tuomisen elämässä tapahtui suuria muutoksia. Hän irtisanoutui työstään ja erosi puolisostaan.

Nieminen sai kuulla jälkimmäisestä mullistuksesta syys-lokakuun vaihteessa, kun hän kaivoi Hammaskurun autiotuvalla repustaan puhelimen ja soitti Tuomiselle.

– Puhelun jälkeen mietin asiaa paljon, mutta päätin, että en tee mitään. Ajattelin, että olisi epäreilua aloittaa jotain, koska olisin seuraavat kahdeksan kuukautta poissa.

Vaelluksesta kertovassa blogissaan Nieminen kirjoittaa: "Todellisuudessa pelkäsin. Saavuttamattomissa unelmissa on helpompi elää kuin toteutuneissa pettymyksissä."

Muutamaa viikkoa myöhemmin Heidi Tuominen ja pari muuta eräopiskelijaa saapuivat Vesa Niemisen vanhempien eräkämpälle Savukoskelle. Kaveriporukan yhteisestä syyslomareissusta oli sovittu jo kuukausia aiemmin, silloin, kun Tuominen oli vielä parisuhteessa.

Nainen oli tahollaan päättänyt, että hän haluaa elää toistaiseksi yksin.

Savukosken pirttiin päästyään hän nosti rinkan kerrossängyn yläpedille ja katsoi ikkunasta ulos. Värriöjoki solisi alkavassa iltahämärässä, eikä missään näkynyt elonmerkkejä.

– Olin ihan että vau, mikä paikka. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä.

Kovin montaa silmäystä enempää ei tarvittu myöskään mökin väliaikaisen isännän kanssa. Reissun toisena iltana Tuominen ja Nieminen seisoivat terassilla kahdestaan. Muut pelasivat sisällä Mustaa Maijaa.

– En oikein tiedä, mitä tapahtui. Katseet kohtasivat. Sitten huulet kohtasivat, Tuominen sanoo.

– Ja se oli sitten siinä.

– Sinä kuiskasit, että haluat katsoa tämän kortin ihan loppuun asti, Nieminen muistaa.

Vesa Niemisen seuraava reissuetappi oli kuukauden hiihtovaellus Korvatunturille. Vain muutama päivä ensisuudelman jälkeen hän kysyi, lähtisikö Tuominen mukaan.

– Harkitsin asiaa kaksi minuuttia, ja vastasin, että lähden.

Valkoisen kynttilän liekki lepattaa eräkämpän pirttipöydällä.

Ikkunaa reunustaa valonauha, joka on koristeltu valkoisilla muovihelmillä. Naudanlihakeitto on syöty ja kuksissa höyryää kahvi.

Tuominen ja Nieminen istuvat pöydän ääressä, edelleen vierekkäin, yllään yhteisen opiskelukaverin neulomat islantilaiset villapaidat. Katseet etsiytyvät toiseen vähän väliä, kuin varmistamaan, että tämä on vielä siinä.

Tuominen on käynyt syyslomareissun jälkeen nopean mutkan kotonaan Nokialla, kuivannut ruokaa ja tavannut ahkionhakureissulla ensimmäistä kertaa tuoreet appivanhempansa.

Sen jälkeen hän on kiiruhtanut takaisin Lappiin. Pariskunta on jakanut parin viikon ajan eräkämpän reilun kymmenen neliön kokoisen huoneen, johon mahtuu juuri ja juuri levitettävä sohva ja pöytä penkkeineen. Seinän vierustalle on pinottu isoja muovilaatikoita täynnä retkiruokaa.

Mökissä olisi toinenkin huone. Mutta kun siellä ei pysty nukkumaan vierekkäin.

Elämän absurdius naurattaa Niemistä. Millä todennäköisyydellä rakkauden löytää vaeltaessaan yksin Lapin erämaissa?

– Olin varautunut kaikkeen, mutta en tähän.

– Yksi kaveri sanoi, että jos ennen reissua oltaisiin lyöty vetoa, mitä matkalla tapahtuu, tällä tapahtumalla olisi ollut kovat kertoimet.

Pariskunta puhuu moneen otteeseen siitä, miten samanlaisia he ovat. Eroja on löytynyt tähän mennessä kaksi: Vesa pitää tummasta suklaasta ja vihreistä kuulista, Heidi ei.

Samankaltaisuudellako onni parisuhteessa saavutetaan?

– Isoista asioista pitää olla samaa mieltä, mutta kaikesta ei. Esimerkiksi sillä ei oikeasti ole väliä, pitääkö samanlaisesta musiikista, Tuominen sanoo.

– Se on kiva lisä, että intohimot ovat yhteisiä. Ei tarvitse selittää toiselle, miksi tykkää mennä vesisateella metsään, Nieminen sanoo.

Pariskunnan yrityshaaveissa on myös paljon samaa. Molemmat haluaisivat toimia oppaina ja järjestää pitkiä vaelluksia suomalaisille asiakkaille.

Vesa Niemisen vuoden vaellus on kohta puolivälissä. Parasta matkassa on ollut, ettei hänellä ole kuukausiin ollut kiire mihinkään.

– Täällä aika on rajaton resurssi. Mitään ei tarvitse jättää tekemättä siksi, että ei ehdi.

Nieminen pitää myös siitä, miten yksinkertaista elämä vaelluksella on. Riittää, kun nukkuu, syö ja kävelee.

Hän toivoo, että matka muuttaa hänen suhtautumistaan asioihin pysyvästi. Että hän osaisi myös vaelluksen jälkeisessä arjessa tehdä vain yhtä asiaa kerrallaan ja levätä silloin, kun väsyttää.

– Kiire on usein meidän ihmisten itse luomaa. Jos sitä pystyisi edes vähentämään.

Tammikuussa Vesa Nieminen jatkaa matkaa yksin siihen suuntaan, missä sää on sopivin. Tuominen palaa kotiin.

Edessä häämöttävä kuukausien ero on varsin totaalinen, sillä talvivaelluksen aikana mieheen saa harvoin yhteyden. Puhelimen akku ei kestä pakkasessa, eikä erämaassa olisi kenttääkään.

Molemmille on ollut koko ajan selvää, että Nieminen jatkaa unelmiensa reissun loppuun asti, niin kuin oli suunnitellut. Puolen vuoden odotus on loppuelämään verrattuna lyhyt aika.

– Ei asioiden aina tarvitse mennä tuttujen kaavojen mukaan, Nieminen sanoo.

Tuominen nyökyttelee vieressä.

– Me tehdään omannäköistä juttua.

Niemisen vaelluksen on tarkoitus päättyä kesäkuun lopussa. Sen jälkeen pariskunta muuttaa jonnekin yhdessä.

Mille paikkakunnalle ja mihin päin Suomea, se on epäselvää. Ehkä kuitenkin nykyisiä asuinkuntia pohjoisemmaksi, arvelee Nieminen.

– Jonnekin, missä on kunnon talvi.

Tämä haastattelu tehtiin Savukoskella joulukuun alussa.

Pari päivää myöhemmin Tuominen ja Nieminen pakkasivat ahkioihin ruuat, vaatteet, makuualustat, makuupussit ja teltan, ja lähtivät hiihtämään kohti Korvatunturia.

He viettivät yönsä punaisessa talviteltassa, nukkuivat aamuisin pitkään ja hiihtivät iltapäivät.

Suurimman osan ajasta oli pimeää. Hiihtäjien maailma kutistui otsalampun valokeilan kokoiseksi.

Se ei kulkijoita haitannut. He paistoivat trangialla pitsaa ja halailivat toisensa lämpimiksi.

Onni kääntyi, kun vaellusta oli takana vajaa viikko. Molemmat mukana olleet retkikeittimet alkoivat reistailla. Lisäksi Heidi Tuomiselle nousi kuume.

Pariskunta keskeytti reissunsa. Venäjän raja, terävähuippuinen Korvatunturi ja joulun tukikohdaksi suunniteltu Vieriharjun autiotupa jäivät tällä kertaa näkemättä.

Tänään pariskunta heräilee aattoaamuun tutulla eräkämpällä Savukoskella.

He aloittavat päivän keittämällä riisipuuron. Sen päälle tulee kanelia ja sekaan yksi manteli, jonka löytäjä saa esittää toivomuksen.

He valitsevat lähimaastosta sopivan kuusen, mielellään sellaisen, jonka näkee tuvan ikkunasta. Vesa Nieminen koristelee sen vaelluksellakin mukana olleilla valonauhoilla, joissa on valkoisia helmiä.

Jos Tuomisen kuume on laskenut, he lämmittävät autiotuvan saunan.

Sitten on joululahjojen vuoro. Etukäteen on sovittu, että lahjat tehdään itse, koska Nieminen on päässyt tänä talvena ostoksille vain Savukosken Saleen.

Aattoillalliseksi he valmistavat poronkäristyksen. Ruuan päälle he maistelevat viskiä ja lämmittävät ehkä vielä yhdet minttukaakaot.

Sellainen on eräopaspariskunnan ensimmäinen yhteinen jouluaatto. Vähän erilainen kuin useimmilla, mutta ihan heidän näköisensä.

Vesa Niemisen vaellusblogia voi seurata osoitteessa www.maanjataivaanvali.com. Heidi Tuominen kirjoittaa retkeilystä osoitteessa www.vainretkeilyjututhellunrei.blogi.net.