Onpa hieno takki! Onpa hieno huivi! Ja niin hienot kengät!
Tällainen pienryhmädialogi käytiin eräänä maaliskuun iltana bussipysäkillä Rovaniemellä. Minä olin sekä ”hienon takin” että ”hienojen kenkien” omistaja. Ensimmäisellä kehujalla oli hieno huivi.
Toinen hahmo osallistui keskusteluun viime hetkellä, enkä ehtinyt vastata kenkäkehuun. Jos satut näkemään tämän kolumnin, tässä vielä takaperoinen vastine: olipa pirtsakat silmälasien sangat!
Ei naurata-dokumenttisarjassa koomikot puhuvat rehellisesti omista kipukohdistaan, kuten masennuksesta, pornoriippuvuudesta ja sukupuolen korjaamisen haasteista.
Yksi kertoo, kuinka hän paloi loppuun ja vetäytyi mökille toipumaan. Jaksossa hän tekee kipeän huomion: omista ongelmista on vaikea avautua muille, koska usein muut alkavat vastineeksi avautua omistaan. Vähenisikö mielenterveyspalvelujen tarve, jos ihmiset kuuntelisivat toisiaan?
Bussipysäkillä koettu ”kehujen ketjureaktio” teki oloni ensin kevyeksi ja hilpeäksi. Kohotettu olo ei johtunut palautteesta sinänsä: kuka tahansa voi ostaa oranssin toppatakin ja keltaiset kengät. Sen sijaan taustalla oli riemu siitä, että tulin nähdyksi ja sitä kautta vahvemmin olemassa olevaksi.
Riemu oli kuitenkin lyhytaikaista, kuten se usein on, kun ajattelu tunkee tielle. Kotiovella olin jo alakulon oma. Miksen kiittänyt kehusta? Miksi reagoin vastakehulla? Veinkö minä toiselta kehumisen ilon – ja itseltäni tilaisuuden tulla kehutuksi?
Eräässä haastattelussa Helsingin yliopiston dosentti toteaa, että itsensä vähättelyn juuret ovat evankelisluterilaisessa kasvatuskulttuurissa, jossa vaatimattomuus on suuri hyve. Tätä taustaa vasten myös kulunut hokema siitä, kuinka kritiikkiä on kehuja helpompi sulattaa, saa armahduksen.
Omatkin huuleni tapailevat tuosta jotain itseäni pienentävää. Kehun taakasta pääsee eroon, kun kuittaa asian ”ei minään” – tai siirtää sen eteenpäin samaan tapaan kuin hattara-niminen riivaaja siirtyy isännästä toiseen Juhani Karilan kirjassa Pienen hauen pyydystys.
Eikö riivausta ole kaikki, mitä ihminen tahtomattaan kantaa?
Kävin katsomassa kyseisestä kirjasta sovitetun näytelmän Oulun kaupunginteatterissa. Erityisen koskettava on kohtaus, jossa päähenkilö paljastaa kironneensa itsensä.
Ystävä vastaa: ”Miksi et ole puhunut? Minä olisin ymmärtänyt”.
Vastaus sisältää viisauden: ongelmista täytyy puhua, jos kaipaa ymmärrystä. Riskitöntä se ei kuitenkaan ole. Seurauksena voi olla sarja väärinymmärryksiä – tai ”kurjistelun kierre”, jossa kaikki avautuvat, eikä kukaan tule kuulluksi. Silloin täytynee heittäytyä humoristiksi ja sulkea tunteet sisälleen kuin Karilan kirjassa kiveen. Sama pätee kehuihin.
Olinpa minäkin varsinainen koomikko kerran bussipysäkillä. Jos henkilöt tunnistavat itsensä, tässä oikaistu reaktio: kiitos kehuista, ensi kerralla otan ne vastaan.
Kirjoittaja on toimittaja.