Eero Yliniemi kirjoittaa (“Vaaliratsu karannut pilttuusta”, LK 4.4.) Taivalkosken voimalaitoksen ohitusuomasta ja Kemijoen lohesta sävyyn, että hän epäilee aiemman kirjoitukseni syyksi poliittista motiivia.
Kirjoituksessani ei käsitelty kansan-, eikä edes kuntataloutta. Sen tarkoitus ei ollut ottaa kantaa siihen, minkälainen vaelluskalapolitiikka on taloudellisesti järkevää, vaan siihen, millaista vääryyttä Kemijoen vaelluskalakannoille on tehty ja tehdään edelleen. En ole ehdolla vaaleissa. Kirjoitus on vaelluskalakantojen tilasta suurta huolta kantavan henkilön omin aivoin ajateltu ja sormin kirjoitettu teksti.
Yliniemi kirjoittaa, että “kalakysymykset polkevat julkisuudessa muutenkin paikallaan, vaikka maailma muuttuu”. Niin tekevät, mutta jollei kysymyksiä pidetä pinnalla riittävästi, ei paikallaan junnaamiselle saada koskaan loppua.
Koska kaloilla ei ole keinoja puolustaa luonnollista, tuhansia vuosia vanhaa oikeuttaan lisääntymiseen ja suvun jatkamiseen täytyy löytyä ihmisiä, jotka sen tekevät. Ihmisiä, joilla on halua ja kykyä nähdä ihmiskuntaa ympäröivä maailma, joka on lyhyessä ajassa kokenut valtavan muutoksen ihmistoiminnan seurauksena ja jotka ymmärtävät sen, mitä muutos tarkoittaa.
Ottamatta kantaa Taivalkosken kalauoman rakentamisen haasteellisuuteen voidaan pohtia onko se, että jokin asia on näennäisen haastava toteuttaa riittävä perustelu sille, ettei sen tekemistä pitäisi kaikin keinoin yrittää. Tarvittava teknologia on jo olemassa, vaaditaan vain riittävä tahtotila.
Ei voi olla niin, että pystytään rakentamaan toistakymmentä koko joen levyistä voimalaitosta ja kontrolloimaan virtaamaa ja vedenkorkeutta sähkön hinnanvaihtelun mukaan, mutta vaelluskaloille ei kyetä rakentamaan toimivia, riittävän laadukkaita ohitusuomia, jotta kalat pääsevät jatkamaan sukuaan kuten ne ovat tehneet ennen ihmisen aiheuttamaa väliaikaista häiriötä.
Yliniemi kirjoittaa, että “luontoväen muistutus Taivalkosken ohitusuomahankkeeseen ei ollut tästä maailmasta”. Se on tästä maailmasta ja kuvastaa ajan henkeä eli sitä, että asioista saa puhua ja luonnon riistoon perustuvaa elämäntapaa kritisoida ääneen. Taakse ovat jääneet ajat, jolloin asioista vaiettiin, alistuttiin ja ajateltiin ajan tuovan mukanaan armahtavan unohtamisen.
On luonnonystävän velvollisuus osallistua keskusteluun. Hiljaisuus ei kiellä vaan hyväksyy. Viimeistään nykyhetkessä hiljaisuus on ekologisesti kestämätöntä.