Pääkirjoitustoimittaja Petteri Holman kolumnia (LK 12.10.) voi luonnehtia jopa synkäksi yksinpuheluksi. Hän ei ole yksin synkkien ajatustensa kanssa. Meistä moni jakaa toivottomat tulevaisuudennäkymät.
Sodat, jos ja kun ne laajenevat, muuttuvat ydinasein käytäviksi. Ydinasesota on sivilisaatioiden loppu. Sitten tulee tuhatvuotinen rauha, kuten eräs vanha mies jutteli 70 vuotta sitten istuessaan pirttimme pitkällä penkillä.
Kolumnissa mainittiin yli 50 erillistä sotaa tai valtion sisäistä selkkausta. Niille ja muille pienemmille selkkauksille on yhteinen piirre – lähes kaikissa on Yhdysvallat ollut mukana, tapahtuvat ne sitten millä puolella maapalloa tahansa. Kaikkialla on amerikkalaissotilaita puolustamassa Amerikkaa ja sen etuja.
Holma laittaa mielenkiintoisella tavalla sotien historian ja oman eletyn elämänsä rinnakkain. Itselläni on samanlainen tapa. Maailmapoliittinen muistikuvani ja kansainvälisen politiikan seuraamiseni alkaa vuodesta 1950 Korean sodasta.
Yhdysvaltain presidentti oli tuolloin Harry S. Truman. Sen jälkeen siellä on ollut neljätoista eri presidenttiä. Yksikään heistä ei ole selvinnyt virkakaudestaan tahrimatta käsiään viattomien vereen, ei edes Obama.