Iloinen nauru säestää härvelien kirskuntaa.
Olen newyorkilaisten perinteisellä huvirannalla, Coney Islandilla. Käveleskelen suoraa, leveää rantabulevardia. Oikealla tumma, sinertävä meri hyväilee rantahiekkaa. Linnut kaartelevat taivaalla. Jostakin helähtää ilmoille Nice to see you. Sitten yhtäkkiä kieli vaihtuu englannista venäjäksi. Vanha mies heittelee makupaloja lokeille. Olen tullut Brighton Beachille.
Tuossahan Misha jo hymyileekin sopimassamme paikassa Tatianan Grilli-ravintolan edessä.
Silmät tuikkivat, valkoinen kapteeni-lippalakki pomppii päälaella, kun heiluttelemme kämmeniämme yhteen.
– Suomi-poika, Misha nauraa, Lappi-poika, käheä nauru siivittää tervehdystä.
– Ukraina-poika, täydennän ja nauru jatkuu.
– Mihinkähän menisimme, Misha miettii ääneen, missä olisi hyvä jutella.
Lämmin keskipäivän aurinko hyväilee kasvojamme. Istahdamme rantahiekasta kasvavalle kivelle kasvot kohti mantereita yhdistävää pohjoista Atlanttia.
Misha pakeni Neuvostoliitosta vuonna 1978. Breznev allekirjoitti juutalaisille oman luvan vierailla Israelissa. Sveitsin Lausannesta matka jatkui Atlantin läntiselle rannalle.
– Se oli vankila, Misha sanoo ja kääntää katseensa minuun, kommunismin vankila.
Hän muistelee Pravdan artikkeleita, joissa Suomen presidentti Kekkonen nauraa Breznevin ja Kosyginin kanssa. Jälleen oli tehty molempia osapuolia tyydyttäviä sopimuksia. Silmät vilkkuvat, katse nousee taivaisiin, mitä oikeastaan on venäläisyys?
Kämmenet asettuvat yhteen suun alapuolelle, katse kohti taivasta kuin anoen, pyytäen jotakin: ”Ensin oli tsaarin diktatuuri, sitten kommunismin diktatuuri, sitten Putinin diktatuuri, venäläiset ovat orjakansaa.”
Kaksi lasta kirmaa edessämme kohti merta leijoja lennättäen. Mishan ääni vakavoituu: ”On täysi arvoitus mihin täällä nyt ollaan menossa, sitä ei kukaan osaa ennustaa.”
Tarvitsen Harlem-kirjoja tulevaa New Yorkin Skandinavia talon luentoa varten.
Varhain seuraavana aamuna hyppään junaan White Boxin perustajan Juan Puntesin kanssa. Juanilla on pari pakettia kirjoja varastoituna vajaan kolmen tunnin junamatkan päässä East Hamptonissa. Illalla matkaa täydentää Parrishin taidemuseon uuden näyttelyn avajaiset.
Museo seisoo pellolla uhkaavan tummana, suoralinjaisena rakennuksena. Sisälle astuttaessa tunnelma on aivan toinen. Puheensorinaa, naurua, kuvat ihmisistä täyttävät pääsalin seinät aaltoillen kuin elämää ja inhimillisyyttä korostava musiikki. Ja kaiken keskellä seisoo, keskustelee ja kommentoi pieni, lämmintä voimaa hehkuva nainen, Shirin Neshat.
Shirin tuli Iranista Kaliforniaan opiskelemaan seitsemänkymmentäluvun alkupuolella. Iranin vallankumouksen jälkeen 1979 hän ei ollut enää tervetullut omaan synnyinmaahansa.
Taitelijan haastattelu alkaa viereisessä huoneessa. Vierailijat istuvat jo penkeilleen. Ihailen Shirinin rauhallista, harkitsevaa olemusta.
Puheensa päätteeksi hän osoittaa etusormellaan edessä istuvaa yleisöä: ”Te valkoiset, rikkaat ihmiset, te voitte estää tämän maan vajoamasta dystooppiseen diktatuuriin!”
Yleisö taputtaa, Shirin kumartaa ja kiittää.