Empiirisen kokemukseni mukaan vanhuus tuo mukanaan hitautta ja ryhdynnän puutetta. Samalla muutosvastarinta uusiin asioihin lisääntyy, osin syynä on koulutuksen vanheneminen ja toisaalta mukavuudenhalu pitäytymisessä vanhaan käytäntöön.
Eurooppalaiselle demokratialle on hyvää vauhtia käymässä näin. Ukrainan auttaminen on tästä murheellinen esimerkki – jahkaillaan selvissä asioissa ja sitten ollaan pahasti myöhässä, kun jotain tehdään.
Sama koskee Syyriaa, johon tulee uusi hallinto, sanoi EU tai Nato mitä tahansa. EU:ssa mietitään pakolaisten palautusta ja demokratian paluuta Damaskokseen, turhia asioita muutamaan vuoteen.
Ottakaa mallia Venäjästä. Sieltä oltiin uusiin vallanpitäjiin yhteydessä ennen kuin kiväärinpiiput jäähtyivät ja ryhdyttiin ajamaan omia etuja.
Autoritäärisissä valtioissa uudistaminen tapahtuu yhdessä yössä, olkoonpa malli hyvä tai paha. Vanhat päättäjät ja vanha malli poistetaan ja otetaan uudet keinot käyttöön taistelussa vanhaa demokratiaa vastaan. Siellä tiedetään avoimen järjestelmän heikkoudet ja erityisesti päätöksen teon hitaus sekä muutoksen etanamainen liike.
Demokratian on muututtava nopeammin reagoivaksi ulkoisia uhkia kohtaa, muuten voimme sanoa sille hyvästit. Sama koskee sisäistä kehitystä. Nykymalli on liian avoin hyväksikäyttäjille. Aina on pummeja, jotka elävät sääntöjä noudattavien kustannuksella.
Surkuhupaisaa on Yhdysvaltain suhtautuminen EU:n avoimeen demokratiaan. Sitä hyödynnetään jatkuvasti kauppapolitiikassa ja täällä istutaan tumput suorina. EU voisi perustaa lapsenuskon ja naiiviuden komissaarin viran.
Tiedän, että näin vanhaa instituutiota on vaikea, lähes mahdoton muuttaa. Ne, joiden se kuuluisi tehdä, hyötyvät siitä eniten. Ei kansanedustajan kannata ajaa asiaa, joka johtaisi saavutettujen etujen menettämiseen. Aina siitä puhua voi, mutta demokratisointi tulee liian kalliiksi.
Kumpi on etusijalla, vanhusten hoidon rahoitus vai kansanedustajan palkkiot? Lukija voi itse vastata siihen.