Kolumni

”Työ te­ki­jään­sä kiit­tää”. Mutta riit­tää­kö se?

-
Kuva: Taina Nuutinen-Kallio

Koville työnaisille ja -miehille usein yhteistä on se, että nöyryys on heille hyve.

He eivät halua pitää turhaa meteliä itsestään ja tekemisistään. Ehkä heillä on oman pyyteettömyyden kautta sisään rakennettu ajatus siitä, että ”teot puhukoon puolestaan”.

Tämä saattaa nykymaailmassa vähentää heidän mahdollisuuksiaan parantaa omaa elämänlaatuaan.

Tuosta hiljaisesta palkitsemattomasta porukasta kuitenkin löytyvät ne todelliset tekijät. Työmoraali ja lojaliteetit työnantajaa ja työyhteisöä kohtaan ovat heillä huipussaan.

Yhteiskunnallisestikin järjestelmämme toimii niin, että mitä enemmän ahkeroit, sitä enemmän annat omastasi yhteiseen taksvärkkiin jaettavaksi uudelleen. Eli nuo edellä mainitut todelliset työn sankarit  ovat ne tukipilarit, jotka pitävät tätä yhteiskuntaamme pystyssä. Heidän tekojensa ja työteliäisyytensä huomiotta jättäminen on meille suuri kansallinen tappio, niin taloudellisesti kuin moraalisestikin.


Ja moraalinen tappio mihin tahansa kontekstiin sijoitettuna syö aina henkistä pääomaa, niin yksilötasolla kuin myös kollektiivisesti.

Ehkä me vain uskottelemme itsellemme, että arvostamme työtä ja sen tekijöitä, vaikka todellisuudessa me vain palkitsemme raakaa tulosta, numeroita ja sijoitusta. Koulussa stipendit ja kannustimet ohjautuvat parhaisiin tuloksiin, ei kovimpaan työntekoon.

Urheilussa se  ”ei-niin-erottuva” yksilö voi tehdä hirmuisen työmäärän muihin nähden ja saada kaikki muut ympärillään näyttämään paremmilta kuin nämä ovatkaan, mutta jäädä itse täysin vaille huomiota.

Ja onhan sekin sananparsi olemassa, jossa ”viisas pääsee vähemmällä”.

En ole huolissani työn arvostuksen puutteesta nykypäivässä.  Edelleen sitä meiltä löytyy.

Olen huolissani siitä, että ahkeruus ja kova työnteko palkitaan hyvin harvoin.