Huhtikuussa 80 vuotta sitten aloittivat siviilit paluumuuton Rovaniemen kauppalaan. Siitä alkoi nykyisen kaupungin rakentamien, eikä kukaan olisi tuolloin uskonut, mitä on saatu aikaan.
Ehdotan uudelle kaupunginvaltuustolle ensimmäisessä kokouksessa minuutin mittaista muisteluhetkeä. Samalla kunnioitetaan sitkeitä rakentajia, joiden ansiosta meillä on nykyinen loisto ja hyvinvointi.
Tämän päivän ihmiselle voi olla vaikea kuvitella, että olimme onnellisia, kun pääsimme evakkopakolaisuudesta takaisin kotiin, joka ei sillä hetkellä tarjonnut muuta kuin tulevaisuuden. Sama tilanne näyttää olevan nykyisilläkin pakolaisilla. Koti on koti, vaikkei sitä olisi muualla kuin sydämessä.
Kaikesta huolimatta jokainen uusi päivä oli parempi kuin eilen. Vähistä tarpeista tehtiin uutta. Viime yö nukuttiin parakin lattialla, seuraava yö omassa kömmänässä vanhassa kellarissa. Pihalla oli palaneen talon savupiippu, josta sai tiiliä tulipaikan rakentamiseen. Kesän koittaessa päästiin jo omaan parakkiin.
Onneksi rakennuskaavat ja virkamiehet eivät hidastaneet asettumista väliaikaisiin tiloihin, käytettiin mielikuvitusta ja kesäkin oli tulossa. Pohjanhovi oli maan tasalla, mutta pian oli Hovinpohja kellarissa.
Ei ollut haittaa ”parkkipirkoista”, tilaa oli, kun autot puuttuivat. Muutenkin elämä oli ”helppoa”. Ei ollut ongelmia vaatteiden säilytyksestä, ne olivat päällä. Ruokakomeroakaan ei juuri tarvittu ja lasten tarhapaikoista ei kilpailtu, kakarat kulkivat vanhempien mukana tai kaivelivat raunioista leikkivälineitä.
Kesäkuun alussa saatiin junat kulkemaan etelästä, kun Isohaaran valmistui pukkisilta. Saatiin elintarvikkeita ja rakennusmateriaalia. Elämä alkoi parantua aivan silmissä, kohta ei tuntenut uutta kauppalaa vertaillessa vanhaan. Syksyllä koulutkin aloittivat parakeissa.
Vieläkin nostan kulunutta karvareuhkaa kaikille äideille. Mistä he löysivät ruokaa meille kakaroille tai vaatteita? Kauppoja ei ollut ja vaikka olisi ollutkin, tavaraa ei ollut. Tietenkin tiskin alta löytyi joskus ja mustapörssi hankki Ruotsista Gevaliaa juhlahetkiin.
Monesti nämä ajat tulevat mieleen, kun katselen kuvia maailman pakolaisista. Eikö ihmiskunta viisastu koskaan? Ei varmaan. Vallanhalulla ja ahneudella ei ole rajoja.