Tor­nio­lai­nen Silja Ran­ta­nen menetti 7-vuo­tiaa­na äitinsä ja 11-vuo­tiaa­na isänsä: "Olen ha­lun­nut aina aja­tel­la, että kyllä tässä pär­jä­tään"

Silja Rantanen kertoi tarinansa Lapin Kansassa äitienpäivänä 2015. Hän nukkui pois viime torstaina 91 vuoden iässä.

"Elämäni on ollut rikas ja hyvä", Silja Rantanen sanoi äitienpäivänä 2015.
"Elämäni on ollut rikas ja hyvä", Silja Rantanen sanoi äitienpäivänä 2015.
Kuva: Anssi Jokiranta

”Olin 7-vuotias, kun äiti kuoli aivan odottamatta. Neljä vuotta myöhemmin isä kaatui talvisodassa. Jäimme isosiskon kanssa kahden. Siitä sitä lähdettiin taivaltamaan.

Alkujaan olimme olleet ihan tavallinen, köyhä hämäläisperhe.

Äitini Raakel oli sepän tytär Tammelan pitäjän Sukulan kylästä. Hänen isänsä ja nuorin veljensä oli ammuttu punikkeina levottomina vuosina, vaikkeivat he olleet kuulemma poliittisesti aktiivisia. Isoisäni oli ollut työväentalolla vahtimestarina. Kaipa siinä oli niinä aikoina syytä tarpeeksi.

Oma isäni, Kalle, tuli itäisemmästä Hämeestä, Hartolasta. Hän oli jotenkin juureton, ei puhunut koskaan taustastaan eikä sukulaisistaan. Hän piti ne täydellisenä salaisuutena, joka ei ole auennut minulle myöhemminkään.

Isä ja äiti asettuivat Forssaan. Isosiskoni Salli syntyi siellä vuonna 1924, minä talven korvalla 1928.

Olin kuulemma vikkelä jaloistani heti kävelemään opittuani. Minut oli pantu liekaan, narulla kiinni tikapuihin, etten karkaisi kadulle.

Asuimme keskellä Forssaa vuokralla talossa, jonka kivalle nurmipihalle isä laittoi pääsiäiseksi aina keinun. Talon omistanut leskimummo, Mari, asui itse piharakennuksessa. Hänestä tuli vähän kuin isoäiti meille tytöille, jotka emme nähneet omia isovanhempiamme.

Äiti oli taitava ompelija. Siksi meilläkin oli siistit vaatteet, vaikka paljosta muusta oli puutetta. Äiti oli hyvin vahva, oikea nainen pitämään perheen koossa. Hän hankki rahaakin talouteen ompelemalla ulkopuolisille.

Isä teki niitä töitä mitä löysi, oli autokuskina ja vakuutusasiamiehenä. Joskus työn perässä piti lähteä kauaskin, toisinaan sitä ei löytynyt mistään. Hän poltti tupakkaa ketjussa, soitteli mandoliinia ja harmitteli, jos ei pystynyt tienaamaan.

Ei meillä nälkää nähty, mutta elettiin perin vaatimattomasti. Se oli sitä aikaa, pulavuosia. Meidänlaisia oli paljon.

Äiti sai sairauskohtauksen 34-vuotiaana.

Luulen, että nyt puhuttaisiin aivoinfarktista. Äiti oli valitellut usein päänsärkyä. Hän sairasti lyhyen aikaa, kunnes kuoli.

"Meidänkin piti alkaa emänniksi. Seisoin jakkaran päällä ja leivoin leetipullaa, kuten olin nähnyt äidin tekevän."

Olin silloin alakoulussa, toisella luokalla. Minulla on valokuva, jossa seisomme Sallin kanssa juuri kukitetun hautakummun äärellä. Kummallakin on yllään äidin tekemä takki. Isä on vakavana meidän takanamme.

En muista siitä juuri mitään, en edes hautajaisista. Sallinkaan kanssa ei ole niistä paljon puhuttu. Ehkä olemme suojelleet niin itseämme muistolta, joka oli liian kipeä.

7-vuotias Silja äitinsä haudalla. Vasemmalla isosisko Salli ja isä Kaarlo.
7-vuotias Silja äitinsä haudalla. Vasemmalla isosisko Salli ja isä Kaarlo.
Kuva: Anssi Jokiranta

Sen muistan, miten isä oli leskeksi jäätyään katkera ja avutonkin. Yhtäkkiä hänen piti ottaa vastuu perheestä ja alkaa hoitaa asioita, jotka äiti oli aina tehnyt. Se otti koville. Isä alkoi myydä tavaroita, ompelukonettakin. Mari-mummo tuli väliin ja sanoi, ettei sitä ainakaan kannata myydä, kun on kaksi tyttöä kasvamassa.

Meidänkin piti alkaa emänniksi. Seisoin jakkaran päällä ja leivoin leetipullaa, kuten olin nähnyt äidin tekevän. Kai siitäkin oli apua isälle, joka ei ollut tottunut taloustöihin.

Joulukuussa 1939 isä komennettiin talvisotaan, Karjalan kannakselle.

Nyt voi tuntua oudolta, miksi aseisiin joutui melkein nelikymppinen leskimies, jolla oli kotona kaksi alaikäistä lasta. Mutta Suomen tilanne oli vain niin vakava. Me jäimme Sallin kanssa Forssaan, asumaan kahden. Onneksi Mari-mummo oli lähellä ja piti vähän silmällä, mitä likat tekevät.

Forssaa ei pommitettu talvisodassa, mutta ilmahälytyksiä riitti. Juoksimme kymmeniä kertoja kadun poikki sirpalesuojaan.

Isä ei päässyt rintamalta lomalle. Kirjeet kulkivat. Muistan, miten valittelimme kerran sitä, että suksenkärjet ovat suoristuneet. Isä käyristi niitä aina. Nyt hän saattoi sieltä jostain vain neuvoa, kenen puoleen pitäisi kääntyä, jotta sukset saataisiin taas kuntoon.

Kerran pääsimme Sallin kanssa yhteispotrettiin naapuritalon kuvaamossa. Kuvan lähetimme rintamalle. Siinä luki: Isälle, Sallilta ja Siljalta.

(teksti jatkuu kuvan jälkeen)

Kahden kasvaneet sisarukset Silja (vas.) ja Salli yhteiskuvassa, jonka he lähettivät isälleen talvisotaan.
Kahden kasvaneet sisarukset Silja (vas.) ja Salli yhteiskuvassa, jonka he lähettivät isälleen talvisotaan.
Kuva: Anssi Jokiranta

Helmikuun loppupäivinä 1940 saimme tiedon, että isä oli kadonnut.

Se oli raskas uutinen, vaikken muistakaan, että sitä olisi päiväkausia itketty. Mutta huoli ja epävarmuus painoivat.

Istuimme korva radiossa kiinni kuunnellen lähetystä, jossa lueteltiin Venäjältä palautettujen sotavankien nimiä aakkosjärjestyksessä. Aina, kun oman sukunimen ensimmäinen kirjain oli mennyt ohi, huokaisimme hiljaa. Toivo hupeni kerta kerralta.

Varmistus tuli vasta viikkoja myöhemmin. Rintamalta saatujen tietojen mukaan isä oli palannut vartiovuorostaan korsuun, joka oli saanut kohta tykistä täysosuman. Hänestä ei ollut jäänyt jälkeäkään.

Isälle pidettiin Forssan kirkossa pieni ja koruton siunaustilaisuus, josta puuttui vainaja. Hän sai sankarihautaan muistolaatan, jonka alla ei lepää ketään.

Silloin viranomaiset miettivät varmaan päänsä puhki, mitä ihmettä noille likoille nyt tehdään. Kaksi orpoa tyttöä, joista toinen on vielä aivan lapsi! Olin vasta 11.

Sotaorpoja sijoitettiin lastenkoteihin ja sieltä perheisiin. Minullekin oli pohdittu orpokotia. Mutta olimme Sallin kanssa jo tottuneet elämään itsenäisesti. Se auttoi meitä ja taivutti ehkä muutkin uskomaan, että kaksi alaikäistä voisi pärjätä keskenäänkin.

Niin saimme jäädä kahden.

"Kun muut lapset palasivat koulusta kotiin, joku oli heitä odottamassa. Niin monesti toivoimme, että meilläkin olisi! Mutta ei ollut."

Toki meille oli nimetty holhooja, kirjakaupassa työskennellyt neiti-ihminen, joka kulki ahkerasti pelastusarmeijassa. Hän ei tullut meille kovin läheiseksi, mutta oli mukava ihminen, joka hoiti raha- ja paperiasiat säntillisesti. Valtio myönsi meille huoltoeläkkeen, jota maksettiin niin kauan, kunnes olimme täysi-ikäisiä. Muistan, miten jonotimme aina rahoja virastossa, jossa tungeksi sotilaiden vaimoja samalla asialla.

Äidin sukulaiset auttoivat minkä pystyivät, samoin Mari-mummo ja naapurin perhe. Sodan päätyttyä tarvitsin heitä entistä enemmän, kun Salli lähti kahdeksi vuodeksi kauppakouluun Hämeenlinnaan.

Heistä kaikista oli selkänojaksi, ei niinkään olkapääksi. Mikään ei korvaa lapselle tämän vanhempia. Sen ymmärtää viimeistään silloin, kun heitä ei ole.

Kun muut lapset palasivat koulusta kotiin, joku oli heitä odottamassa. Niin monesti toivoimme, että meilläkin olisi! Mutta ei ollut.

Vanhempana olen ajatellut usein, kuinka olisinkaan tarvinnut äidin ja isän neuvoja. On tullut lyötyä päätä seinään aivan siksi, ettei ole ollut ketään, jolta kysyä. Kaikkea ei tarvitsisi opetella kantapään kautta.

Kun isä oli kaatunut, sain Forssasta viisi sotakummia.

He olivat kaikki kauppalan eliittiä, arvokkaita rouvia, joiden miehet olivat johtajia, lääkäreitä tai apteekkareita. Seurapiiri piti yhteisiä kahvihetkiä. Kerran he kutsuivat minutkin paikalle.

Kummit maksoivat minulle yhteisesti 50 markkaa kuussa. Se oli enempi nimellinen apu, ja aivan taskurahaa heille, joilla oli varaa kaikkeen. Kenties he halusivat olla sotakummeja enemmän itsensä kuin minun tähden. Sellainen toiminta näytti hyvältä.

Minulla oli toinen kenkä rikki, ja tungin paikaksi sanomalehteä. Sitten lompsin rapakelissä tapaamaan rouvia, jotka olivat kokoontuneet tehtaanjohtajan huoneistoon. Kun kävelin märissä kamppeissani sisään, siitä jäi tietysti rumat jäljet hienoille matoille. Ilmeet kertoivat kaiken: Miten sopimatonta! Pahennukseltaan kukaan ei huomannut sanoa, että onpa sinulla kehnot kengät, tarvitsisit uudet.

Seisoin hetken salin ovensuussa näytillä, ennen kuin minut lähetettiin pois.

Mitään ylimääräistä meillä ei ollut, mutta rahat riittivät asumiseen, ruokaan ja siihen, mitä ilman ei voinut olla. Olin ahkera lukemaan ja liikkumaan, ne eivät maksaneet paljon. En usko, että oltiin enempää vaillakaan. Pula-aika oli hyvä siinä, että se opetti ihmisille kohtuullisuutta.

Silja Rantanen käytti 90-vuotiaanakin sähköpostia ja kirjoitti kirjeitä.
Silja Rantanen käytti 90-vuotiaanakin sähköpostia ja kirjoitti kirjeitä.
Kuva: Anssi Jokiranta

Koulukin tuli hoidettua kunnialla. Pääsin oppikouluunkin, mutta olin matematiikassa niin toivoton, että en saanut koskaan valkolakkia. Ilmankin olen pärjännyt, kohta 90-vuotiaaksi.

Vaikka jäin lyhyeksi tanttaraksi, olin kova urheilemaan. Siitä tuli elämäntapa ja ammatti. Opiskelin ensin lyhytkurssilla voimisteluohjaajaksi, ja sitten liikuntaneuvojaksi. Kun valmistuin keväällä 1949, pääsin voimistelunopettajan sijaiseksi tuttuun Forssan yhteiskouluun. Opettajainhuoneessa törmäsin entiseen matikanopettajaani. Hän taisi vähän hämmästyä: mitähän tuo täällä tekee? Mutta yhtä mieltä oltiin, että ainevalintani oli oikea.

Sieltä suuntasin Varsinais-Suomeen, Karinaisiin. Forssan jättäessäni minulla oli omat tavarani ja kaksi maitokannua. Siinä oli kaikki, mitä sain kotoa mukaan.

Tuntui kuin olisin aloittanut elämäni alusta.

"En ole mutrusuu, niitä on maailma täynnä."

Karinaisissa tapasin nuoren jumppamaikan, joka oli tullut Elisenvaaran yhteiskouluun auskultoimaan. Usko Rantasesta tuli elämänkumppanini.

Yhteinen perhe-elämä alkoi Kemijärveltä, jossa syntyi ainoa lapsemme. Tuula painoi syntyessään vain pari kiloa. Lääkäri patisti meitä sairaalaan Rovaniemelle, mutta sanoin, että pärjään tytön kanssa kotonakin. Ja pärjäsin.

Työ vei meitä Kemijärveltä Ouluun, Somerolle, Punkalaitumelle ja viimein syksyllä 1962 Tornioon. Siitä lähtien se on ollut kotikaupunkini. Ei minusta silti torniolaista ehdi tulla. Hämäläisenä synnyin ja hämäläisenä kuolen.

Sanon aina, ettei minua ole kukaan kasvattanut. Elämä on kasvattanut sen mitä on. Joskus rajusti, toisinaan helpommin, mutta aina jotenkin.

Olenko katkera? No en! Tämä on ollut minun elämääni. Se on ollut rikas ja hyvä. Ja aina vain paremmaksi muuttunut.

Kenties oli Sallin ja minun onni, että saimme olla kahden. Jos olisimme joutuneet vieraan helmoihin, kuka tietää, miten meitä olisi kohdeltu? Vaikka orpona on jäänyt monesta paitsi, se on antanutkin paljon. On pitänyt olla itsenäinen, opetella toimittamaan omat asiansa ja pitämään puolensa. Sellaisia taitoja tarvitsee elämässä.

Olen halunnut aina ajatella, että kyllä tässä pärjätään. Positiivinen pääsee helpommalla. En ole mutrusuu, niitä on maailma täynnä.

"Joskus puolisot sanovat, etteivät riitele koskaan. Me kyllä riitelimme!"

Usein ihmiset huolehtivat pienistä asioista turhan päiten. Jos on työtä ja terveyttä, hyvin selviää. Ei sillä, että ne olisivat itsestäänselvyyksiä. Mutta ihminen nousee pahastakin paikasta. Hetken voi olla hirveän vaikeaa, mutta kun antaa ajan kulua, niin kohta kirkastuu. Elämä kantaa.

Olimme Uskon kanssa lähes 60 vuotta naimisissa. Nyt hän nukkuu nurmen alla tuossa aidan takana. Joskus puolisot sanovat, etteivät riitele koskaan. Me kyllä riitelimme! Ja sovimme sitten. En ala enempää neuvomaan, mutta kumppanille pitää antaa liekaa, omaakin aikaa.

Silja Rantanen piti pöydällään perhekuvaa 1920-luvun lopulta.
Silja Rantanen piti pöydällään perhekuvaa 1920-luvun lopulta.
Kuva: Anssi Jokiranta

Lapsilla on paljon kerrottavaa, kun vanhemmat muistavat vaan kuunnella. Monesti näen vanhemman työntävän puhelin korvalla rattaita, joissa lapsi juttelee. Minua melkein sieppaa. Lapset ovat lapsia kerran, toista tilaisuutta ei tule. Kun he etääntyvät aikanaan, on myöhäistä harmitella, jos ei ollut tarpeeksi läsnä.

Olen sanonut jälkipolvelle, ettei minusta tarvitse huolehtia, ennen kuin seison tuossa kaupungintalon kulmalla, en osaa kotia ja joku soittaa, että menkää nyt hakemaan tuo muori pois. Kun lähdön aika tulee, niin toivottavasti saappaat jalassa. Se olisi armeliainta.

Vielä ei ole mitään hätää. On paljolti liikunnan syytä, että olen yhä näin terve. Yritän käydä joka viikko jumpassa, altaassa ja kuntosalilla. Viikonloppuisin lähden kävelylenkille. Jatkan näin niin kauan kuin jaksan.

Toukokuun lopulla matkustan veteraaniopettajien kanssa Budapestiin. Olen säästänyt rahaa, nyt tuhlaan ne.

Minulla ei ole kiireitä, mutta paljon touhua. Soittelen ystäville, kirjoittelen sähköpostia, toisinaan kirjeitäkin. Sallillekin, joka asuu yhä Forssassa ja voi hyvin. Mutta sähköpostia hän ei ole opetellut käyttämään.

Salli on täyttänyt jo 91 vuotta. Kun vanhemmat otettiin pois nuorena, niin meille likoille on annettu pitkää ikää senkin edestä. Niin olemme sen ajatelleet.”

Juttu on julkaistu Lapin Kansassa äitienpäivänä 10. toukokuuta 2015. Silja Rantanen kuoli lyhyen aikaa sairastettuaan 14. marraskuuta 2019 Torniossa. Jutun uusintajulkaisu on omistettu hänen muistolleen. Hänen isosiskonsa Salli on 95-vuotias ja asuu omillaan Forssassa.

Silja Rantanen 1928-2019
Silja Rantanen 1928-2019
Kuva: Anssi Jokiranta