Kolumni

Toimittajalta: Tienviittoja epäonnistuneille vanhemmille

Tiia Haapakangas on Uuden Rovaniemen toimittaja.
Tiia Haapakangas on Uuden Rovaniemen toimittaja.
Kuva: Anssi Jokiranta

Lastenpsykiatrit ovat aikamme sankareita ja julkkiksia. Monet vanhemmat ja lasten parissa työskentelevät ovat halunneet käyttää siivun vapaa-aikaansa siihen, että astelevat luentosaliin kuuntelemaan Jari Sinkkosta tai jotakuta hänen kollegaansa.

Heidän haastatteluja ja kannanottojaan jaetaan myös sosiaalisessa mediassa paljon. Yleensä ne sisältävät ohjeita vanhemmille ja näkemyksiä nykyajan kasvatusongelmista.

Minun silmissäni niitä jakavat usein sellaiset ihmiset, joilla kenties on mielipide ongelmasta, mutta eivät rämmi siinä itse. Ehkä he ajattelevat muiden ottavan jutuista onkeensa.

Hyvää tarkoittavissa, kasvatusneuvoja sisältävissä jutuissa kerrotaan yleensä, että tärkeintä on, että tärkeimmät asiat ovat kunnossa.

Vanhempi saa menettää malttinsa, kunhan luo turvallisen ilmapiirin tunteiden ilmaisussa. Googletin aiheen ja löysin kymmeniä artikkeleja. Tässä tiivistetty sisältö: Älä hermostu lapsen mukana, vaan kuuntele. Älä rankaise tunteiden ilmaisusta – toisin sanoen kiukuttelusta. Ennakoi! Ja ennen kaikkea varo harjoittamasta henkistä väkivaltaa.

Nämä ohjeet ovat äärettömän hyviä ja tärkeitä, mutta harmittavasti ne loppuvat kesken. Lopussa nimittäin pitäisi vielä kertoa, miten tuolle osaamisen tasolle pääsee tai mitä tehdä, jos elämä on kolhinut niin, että lapsi on jäänyt tunteineen yksin.

Mielestäni tämä on piilevä esimerkki siitä, miten suomalaisessa yhteiskunnassa ja puheenparressa asetetaan vanhemmuuteen kovia vaatimuksia.

Sehän on meille kaikille suuri mysteeri, miten vanhemmuus voi olla nykyään vaativampaa kuin ennen. Osa kiistää asian kokonaan, mutta pääsääntöisesti asiantuntijat ovat vanhempien kokemusten kanssa yhtä mieltä.

Valtaosa nykyvanhemmista on erittäin tietoisia siitä, mistä lasten hyvinvointi rakentuu ja mitä he haluavat lapselleen tarjota. Nykyisin äidit ja isät myös viettävät enemmän aikaa lastensa kanssa kuin koskaan ennen.

Kaikkinensa tiedämme valtavan hyvin, miten asioiden pitäisi olla. Yhteinen tieto kuitenkin loppuu, kun kysytään: Mitä sitten, jos olen epäonnistunut?

Silloin epävarmat aikuiset ohjataan etsimään tietoa mutkaisilta ja kivikkoisilta poluilta ja koputtelemaan asiantuntijoiden ovia yksi toisensa jälkeen.

Vastaus on olemassa, mutta ihmeen hankalasti löydettävissä: Sitten voi tehdä korjaavaa työtä.

Kunpa oppisimme porukalla tietämään, että näin on. Sen jälkeen Google-hakuun alkaisi ehkä tupsahdella artikkeleja siitä, miten tuota korjaavaa työtä tehdään.

"Sehän on meille kaikille suuri mysteeri, miten vanhemmuus voi olla nykyään vaativampaa kuin ennen."