Arktikumin tiedekeskuksessa Rovaniemellä avautui perjantaina valokuvanäyttely. Kävin paikalla maanantaina, kun taiteilija Janette Backman vasta asetteli teoksia näyttelytilaan, mutta huomaan aiheen pyörivän yhä mieleni perällä.
Näyttely Hukkuva maa, katoava maisema kertoo Sierilän voimalaitoksen patoaltaan alle jäävistä maisemista, luonnosta ja ihmisten elämästä alueella. Näyttelystä voit lukea lisää tästä jutusta.
Vesivoimayhtiö Kemijoki Oy suunnittelee voimalaitoksen rakentamista Oikaraisen Sieriniemeen, noin 20 kilometrin päähän Rovaniemen keskustasta. Vaikutukset ulottuisivat noin 30 kilometrin jokiosuudelle veden noustessa tällä osuudella kahdeksasta kahteen metriä.
Kyseessä on 550 kilometriä pitkän Kemijoen viimeinen, vielä rakentamaton osuus. Kemijoki Oy:n mukaan Sierilän voimalaitoksen tuottamalla energialla katettaisiin noin 22 000 nelihenkisen kotitalouden vuotuinen sähköntarve. Suomen asukaslukuun suhteutettuna se on noin 1,5 prosenttia koko maan kotitalouksien tarpeesta.
Entuudestaan alue oli minulle varsin tuntematon, tuttu lähinnä voimalaitoshankkeen vaiheiden uutisoinnista.
Tällä hetkellä vesivoimayhtiöllä on vesilain mukainen lupa hankkeelle, jonka se sai pitkän valituskierteen jälkeen korkeimmalta hallinto-oikeudelta. Kaikkiaan lupaprosessi on kestänyt jo 15 vuotta ja jatkuu yhä, viimeisimpänä Rovaniemen kaupungin ympäristölautakunnan voimalaitoksen kone- ja luukkuasemille myöntämän rakennusluvan osalta.
Rovaniemeläisen Backmanin lähtötilanne oli omani kaltainen. Hän sai idean näyttelystä, kun meni ensi kertaa tutustumaan seutuun. Sen rantahiekat, jylhät penkereet, kosket ja vehreät lehtomaiset tulvametsiköt ovat nyt esillä näyttelyn kuvissa. Niin myös alueen ihmiset: asukkaat, mökkiläiset ja perhokalastajat. Vastarannalla syntynyt mies seisoo mökkinsä pihakoivun luona: tähän vesi nousee.
Kuvien äärellä edessä huomasin oloni käyvän yhä epämukavammaksi. Tämäkö todella on hinta, jonka olemme valmiita energiankulutuksestamme maksamaan?
Enää 30 kilomeriä. Suomen pisimmän joen valjastamisen mittakaava on valtava ja sen vaikutukset vielä 2020-luvullakin monisyiset. On tuskin sattumaa, että toimenpide tapahtui Lapissa, tuossa harvaanasutussa resurssissa.
Viime vuosina etenkin pienitehoisia voimalaitoksia on rakentamisen sijaan alettu purkaa. Myös meillä Suomessa voimalajokia on päätetty ennallistaa vaelluskalojen palauttamiseksi, muun muassa Hiitolanjoki Etelä-Karjalassa ja Kirakkaköngäs Inarissa.
Kemijoen kehittäminen näyttää etenevän vastavirtaan.