Päivittyvä lista: Näissä pai­kois­sa on voinut al­tis­tua ko­ro­na­vi­ruk­sel­le Lapissa

Koronaseuranta: Maa­nan­tain ko­ro­na­seu­ran­ta: Suo­mes­sa 345 uutta ko­ro­na­tar­tun­taa: sai­raa­la­hoi­don tarve kas­va­nut, Län­si-Poh­jas­sa neljä ja Lapin sai­raan­hoi­to­pii­ris­sä seit­se­män uutta tar­tun­taa, Ivalon ter­veys­kes­kus ruuh­kau­tu­nut

Kolumni

Toi­mit­ta­jal­ta: Muutama sana vi­ha­pu­hees­ta ja siitä, miksi krii­ti­kin esit­tä­mi­ses­sä mennään hen­ki­lö­koh­tai­suuk­siin

-
Kuva: Jussi Pohjavirta

Vietän melkoisen paljon aikaa Twitter-sovelluksen parissa, mutta paheensa kullakin. En kutsuisi tapaani varsinaisesti paheeksi, jos minulla olisi jokin hyvä syy käyttää sovellusta, kuten iloisten kesäpäivitysten lukeminen tai uutisten seuraaminen.

Tosin jotain hyötyäkin minulle on sovelluksen lukemisesta koitunut, sillä yksi tämän vuoden pääsykoetehtävistä sattui olemaan oman twiitin kirjoittaminen. En päässyt kouluun sisään tosin, paikka jäi kiinni kahdesta pisteestä.

Twitterissä viettämäni aika menee suurimmaksi osaksi poliittisten keskustelujen lukemiseen. Oikeisto-vasemmisto -akseli käy näinä päivinä sivaltavimmat sanalliset taistelunsa juuri tuolla keskustelualustalla, vai pitäisikö sanoa ’’areenalla’’.

Yhteen twiittiin mahtuu vain vaivaiset 280 merkkiä, josta voi jo päätellä, että keskustelunaloitukset ovat suurimmaksi osaksi kärkkäitä ja provokatiivisia, jotta pääpointti saadaan kerrottua nopeasti.

Valitettavasti vastaukset ovat samaa luokkaa. Keskusteluiden suurin ongelma lienee yleistäminen ja ihmisten haukkuminen, ja se on minusta huolestuttavaa. Varsinkin poliitikot saavat osakseen rajulla kielellä höystettyä kritiikkiä, eikä sillä, että kritiikki olisi väärin, mutta tapa, jolla se esitetään on muuttunut todella rajuksi.

Uskaltaisinko minä sanoa nämä sanat tuolle tuntemattomalle ihmiselle, jos hän nyt seisoisi – turvavälin – päässä minusta?

Sotaisat sanaleikit johtavat siihen, ettei mielipide-eroista onnistuta enää väittelemään ’’asiat riitelevät, ei ihmiset’’ -mentaliteetilla, vaan argumentoinnilta putoaa pohja henkilökohtaisuuksiin vetoavissa täystyrmäyksissä.

Mikä mielenkiintoisinta, vielä pari vuosikymmentä sitten politiikkakritiikki näkyi mediassa mielipidekirjoituksina ja satiirisina pilapiirroksina sekä tv-ohjelmina, kun taas tänä päivänä sometileillä käydään kilpaa siitä, kuka laukaisee nasevimman, ivallisimman ja kohahduttavimman pienen viestin jossain aplikaatiossa.

Suurin ongelmallisuus lieneekin siinä, että miten ihmiset, jotka haaveilevat politiikassa vaikuttamisesta uskaltavat lähteä mukaan toimintaan, jos vastassa on vääjämättä tuohtuneita twiittailijoita?

Pitkälti kärjistynyt tapa viestiä somessa on johtanut siihen, että tietty ryhmä ihmisiä hallitsee keskustelupalstojen ilmapiiriä. Osa vaikuttamistyöstä kiinnostuneista ei viitsi edes yrittää avata suutaan, koska pian joku on jo hiljentämässä keskustelun raivollaan tai ärhentelemässä siitä, kuinka näin väärin ajattelevia ihmisiä voi olla edes olemassa.

Kaikkien nettiin kirjoittavien tulisi tehdä seuraavanlainen mielikuvaharjoitus ennen kommentin postaamista: uskaltaisinko minä sanoa nämä sanat tuolle tuntemattomalle ihmiselle, jos hän nyt seisoisi – turvavälin – päässä minusta?

Niin, en välttämättä minäkään.