”Nykyään ei saa sanoa enää mitään!” -muotilause raikaa pitkin keskustelupalstoja, kahvipöytäporinoita ja kassajonorupatteluja, sekä aiheuttaa lannistunutta päännyökyttelyä ainakin sadalla muulla jutteluareenalla.
Mitä ilmeisimmin tähän pisteeseen on kuitenkin päädytty siksi, että liian kauan ihmisiä on saanut haukkua ja pilkata milloin mistäkin aiheesta, härskejä vitsejä viljellä joka tilanteessa.
Kun näihin harkitsemattomiin lauselmiin esitetään vastaväitös, saa vastalauseen sanoja kuulla kunniansa.
’’Huumorinkukka se on kaunein kukka’’, ja muita pilke silmäkulmassa luonnehdittuja sanontoja vaivaa sellainen piirre, että ne tullaan esittäneeksi yleensä tilanteessa, jossa vitsi on jo kerrottu, eikä vastapuoli reagoinutkaan toivotulla tavalla.
Huumori on loistava tehokeino, mutta lajina hyvin vaikea. Vitsiniekan tulisikin tunnistaa ensin oma asemansa: minkälaisesta yhteiskunnallisesta statuksesta käsin viljelen anekdoottejani?
Sillä on merkitystä, koska ylemmyydentuntoon perustuva huumori rakentuu yleensä sen varaan, että ihminen pitää itseään jollain tapaa parempana kuin huumorin kohde.
Hyvin usein huumoriin kuuluu jollain tapaa alistetuissa asemissa olevien ihmisten pilkkaaminen, ivaaminen tai ’’hyväntahtoinen tsoukkailu’’, joihin ivan kohde voi reagoida hilpeästi erinäisistä syistä. Toisaalta jos vitsille ei naura, voi saada osakseen närkästyneen kysymyksen: ’’eikö mitään saa muka enää sanoa?”.
Täältä tulee vastaus: tietenkin saa. Olisi absurdia jos kokonainen ihmiskunta määrättäisiin jonkin sosiaalisen standardin mukaisesti pysymään hiljaa. Mutta se ei tarkoita, etteikö sanoilla olisi seurauksia. Puhuminen on teko, ja teolla seuraukset, sen opimme jo varhain.
Minusta on melko ymmärrettävää, että ihmiset, joiden pelkälle olemassaololle on asetettu jonkinlainen humoristinen viitekehys tietyn ominaisuuden vuoksi, toivovat kohteliasta kohtaamista.
Voisimmeko ymmärtää paremmin tätä toivetta? Kaikella mielensäpahoittamisella on jokin syy, ja harvoin se tunnetila muuttuu muulla kuin sillä, että otamme toistemme reaktioista opiksemme.
Jatkuvasti muuttuva yhteiskunta laittaa kokeneemmankin elämänkonkarin pään pyörälle, ja siksi ylilyöntejä sattuu kaikille.
Tahdikkaan sosiaalisen etiketin opettelun lomassa meidän tulisi myös muistaa olla toisillemme suotuisia.
Parempi keskustelukulttuuri ei synny yhdessä yössä eikä yksin, vaan ajan saatossa ja talkootyönä.