Olen seurannut huvittuneena keskustelua kaupungin vastuusta asumisen suhteen Rovaniemellä.
Lapsen syömisen ilo johtuu joko hyvänmakuisesta ruoasta tai näläntunteesta. Tuorein lapseni on oppinut, miksi syöminen on tärkeää: nälkä tulee, jos isä syö iltapalasi.
Olen asunut Rovaniemellä jaksoissa 17 vuoden ajan. Tuona aikana osoitteeni on ollut PL kolmesti. Viimeisin kerta oli tänä kesänä, kun minulla ei kahdesta vakituisesta työstä riippumatta ollut varaa lunastaa vuokrakotiamme. Poste Restantessa olemme asuneet, kun pankkiautomaattien eteisiin ei enää pääse.
Minua on kuvailtu jopa vaikeaksi ja periaatteen ihmiseksi. Kummatkin ovat totta. Minulla on puoliomistus vuokratusta sijoitusasunnosta Korkalovaarassa. Olisin ehkä tarvinnut tuon asunnon omaan käyttööni, ettei aamutoimia kolmen lapsen kanssa tarvitse suorittaa Postin varastossa.
Vuokralaisen säilyttäminen kuulostaa hullulta, kun vuokratuotto on tällä hetkellä kassavirtanegatiivinen – taloyhtiö rahoittaa tulevia remontteja. Periaatteestani kärsii myös sijoituskumppanini, keskimmäiseni kummisetä ja ystäväni.
Miksi irtisanoisimme vuokrasopimuksen siksi, ettei minulla ole omaa asuntoa? Miksi häätää joku pois kotoaan? Periaatteet ovat kalliita.
On olemassa myös termi ”titteliallergia.” Titteleillä on kuitenkin merkitys. Asuntosijoittaja on asuntosijoittaja. Asunto on jonkun koti.
Näläntunne nostaa ruokahalua ja opettaa ruokailun tärkeyttä. Kodittomuuden jaksot, joita itselleni on suotu kolme, opettavat kodin merkityksen.
Kiinteistömarkkina on kuin mikä tahansa muukin markkina. Kiinteistöillä on ominaisuuksia, joista tärkeimmät määrätään asemakaavassa. Asuntosijoittaja pysyköön lestissään, CapMan Pohjanhovissa. Pippurikin on kastikkeessa vain mauste.
Kunta-asuntojen työntekijöille suuri kiitos. Nykyisessä kodissamme on se kuuluisa sähköhellakin, vaikka se ei ole ihan jääkaapin vieressä.