Kymmenet vavat, virvelit, vieheet ja itse sidotut perhot. Lukemattomat siimat, kelat, koukut ja haavit.
Ne kaikki Marita Tuomilaakso laittoi menemään sen jälkeen, kun hänen puolisonsa Tapio Tuomilaakso kuoli syksyllä 2015.
– Hävitin pois kaikki vuosikymmenien aikana hankitut kalastusvälineet. Se oli raju surureaktio, joka ei sitten kuitenkaan helpottanut oloani, Marita Tuomilaakso sanoo.
Tuomilaakso kertaa vuosien takaisia tapahtumia puhelimitse Sastamalasta Liekoveden rannalta. Hän on palannut asumaan samoihin maisemiin, joissa hän vietti lapsuutensa ja sai ensimmäiset kalastuskokemuksensa.
Tuomilaaksojen yhteinen koti oli Rovaniemellä, mutta sinne Marita ei halunnut jäädä miehensä kuoleman jälkeen.
– Toipuminen ei alkanut Lapissa. Minne vain pääni käänsin, Tapio oli kaikkialla.
Tuomilaakso on työskennellyt 40 vuotta toimittajana, ja Sastamalassa hän alkoi purkaa surua itselleen luontevalla tavalla, kirjoittamalla. Aluksi syntyi runoja, joita Tuomilaakso on julkaissut jo kahdessa kirjassa.
Tuomilaakson kolmas kirja Eväkkäistä elämää ilmestyy viikon kuluttua. Kuten kirjan nimestäkin voi päätellä, se kertoo pariskunnan rakkaimmasta yhteisestä harrastuksesta, kalastuksesta.
– Meitä yhdisti Tapion kanssa hyvin moni asia, mutta harrastuksista kalastus oli se tärkein. Se hitsasi meidät yhteen niin, että ymmärsimme toisiamme puhumattakin. Kalastus oli meille kuin yhteinen kieli, Marita Tuomilaakso kuvaa.
Ystävyys johti rakkauteen
Kalastus on kiinnostanut Marita Tuomilaaksoa pikkutytöstä saakka. Kirjassaan hän muistelee, kuinka reteänä hän näytti parhaalle kaverilleen, miten uskaltaa pujottaa onkimadon koukkuun – ja kuinka hän samalla molskahti laiturilta veteen.
– Myös aikuisena yritin kalastaa ja ostin jopa veneen päästäkseni vesille, mutta aikamoista tunarointia sekin oli.
Kalastuksen tavoin myös Lappi kiehtoi Tuomilaaksoa. Kun hänelle vuonna 1986 tarjoutui tilaisuus päästä toimittajaksi Koillis-Lappi -lehteen Kemijärvelle, muuttokuorma lähti Tampereelta Lappiin.
Rovaniemeläinen Tapio Tuomilaakso oli tunnettu henkilö kotikaupungissaan ja koko Lapissa. Hän työskenteli vuosikymmeniä Lapin yrittäjien toimitusjohtajana ja vaikutti kokoomuspoliitikkona monella tasolla. Kulttuurielämässä hänet tunnettiin etenkin teatterin ystävänä.
Tapio oli saanut kalastusharrastuksen sukuperintönä isältään, ja Marita oppikin aivan ensiksi tuntemaan hänet loistavana kalamiehenä. Ystävyys johti ajan myötä rakkauteen ja vuonna 1993 avioliittoon.
– Tapio avasi minulle portin huikeaan uudenlaiseen elämään. Kalastus oli iso osa sitä.
Paratiisi Simojärvellä, toinen Tenolla
Tuoreessa kirjassaan Marita Tuomilaakso kertoo pariskunnan yhteisistä kalastuskokemuksista lämpimästi ja humoristisesti. Tarinoissa kuljetaan pilkkireissuilla eri puolilla Lappia, lasketaan talviverkkoja jään alle ja narrataan tammukoita purojen varsilla.
Mukaan mahtuu monia ikimuistoisia hetkiä kuten öinen madepilkki revontulien täyttäessä taivaan tai pilkkiin tarttunut iso taimen, joka nousi avannosta samaan aikaan, kun Suomi voitti jääkiekon maailmanmestaruuden.
Petollisilla kevätjäillä ja koskien kuohuissa pariskunta kohtasi myös vaaroja. Kerran surman suu oli todella lähellä, kun jää petti Tapion alla virtapaikassa. Marita sai kuitenkin naskaleiden avulla pelastettua miehensä ylös avannosta.
Moni kirjan tarinoista sijoittuu Tuomilaaksojen kahteen rakkaaseen paikkaan. Toinen niistä on Ranuan Simojärvellä sijainnut mökki, Jyrilä, jota Tuomilaaksot pitivät paratiisinaan. Toinen on Teno, jonka Tapiokin löysi vasta Maritan kanssa. Tuomilaaksot kävivät Tenolla 23 vuotena kaikkiaan 26 kertaa.
Kalastaminen kuuluisalla lohijoella herätti ristiriitaisiakin tunteita. Viimeistään siellä vahvistui ajatus, että ihmisen pitää kalastaa vain tarpeeseen eli käyttää kaikki saalis ravinnokseen. Myös turhan kärsimyksen tuottamista kaloille pitää kaikin tavoin välttää.
– Pyydystä ja päästä -kalastus kuvottaa minua, koska se kertoo ihmisen ylimielisyydestä luontoa kohtaan. Siinä ihminen kiduttaa kaloja oman huvinsa vuoksi, joten kyse ei ole kalastuksesta vaan eläinrääkkäyksestä, Tuomilaakso sanoo.
Suru on edelleen jokapäiväistä
Ensimmäiset oireet Tapio Tuomilaakson sairaudesta ilmenivät juuri Tenolla, mutta kumpikaan ei silloin oivaltanut niiden merkitystä. Vuotta myöhemmin heinäkuussa 2015 Tapio halvaantui Ranuan mökillä ja kuoli yhdeksän viikon kuluttua. Tapiolla oli aivokasvain, jolle ei enää voitu mitään.
Puolison menettäminen oli Marita Tuomilaaksolle totaalinen suru ja elämänmuutos. Tapion lisäksi hän joutui hyvästelemään kaiken yhteiseen elämään liittyneen kuten kalastuksen, mökkiparatiisin ja ulkomaan matkat.
– Edelleenkin koen, että mikään ei tunnu miltään ilman Tapiota. Oli kuitenkin niin iso osa kaikkia kokemuksia ja elämyksiä, että jaoin ne Tapion kanssa.
Tapion kuolemasta on kulunut viisi vuotta, ja Marita on saanut monta kertaa kuulla, että hänen pitäisi jo päästää Tapiosta irti ja jatkaa eteenpäin. Tunteita ei kuitenkaan voi pakottaa. Ihmisen täytyy saada surra niin kauan kuin surua riittää.
– Suru on edelleen jokapäiväistä ja se laukeaa milloin mistäkin impulssista. Ehkä olen kuitenkin oppinut elämään surun kanssa. Osaan jo olla kiitollinen ja iloinen niistä vuosista, jotka saimme olla yhdessä.
Marita Tuomilaakso
75-vuotias toimittaja, joka asuu nykyään Sastamalassa Pirkanmaalla.
Työskennellyt toimittajana 40 vuotta, joista 18 vuotta Aamulehdessä, neljä vuotta Koillis-Lapissa Kemijärvellä ja 18 vuotta Lapin Kansassa Rovaniemellä.
Jäi eläkkeelle vuonna 2008.
Julkaissut kaksi runokirjaa: Surusta sanoiksi 2017 ja Murheesta mietteiksi 2018.
Eväkkäistä elämää – Kalaseikkailuita lohijoilta ja verkkovesiltä -kirja julkaistaan 19.11. klo 18 Sastamalassa.
Kirjan kustantaa Warelia.
Tapio Tuomilaakso
1939– 2015
Asui Rovaniemellä ja työskenteli Lapin Yrittäjien toimitusjohtajana 1963–2004.
Hoiti lukuisia luottamustehtäviä sekä kunnallisella, maakunnallisella että valtakunnallisella tasolla.
Oli puoluekannaltaan kokoomuslainen ja vaikutti Rovaniemen kunnallispolitiikassa 20 vuotta. Hän oli mm. kaupunginvaltuutettu, kaupunginhallituksen jäsen ja kaupunginvaltuuston puheenjohtaja.
Piti yhtenä kiintoisimmista tehtävistään Rovaniemen teatterin yksityistämistä ja sen myötä Lapin Alueteatteriyhdistyksen ensimmäistä puheenjohtajuutta 1999–2005.
Sai maakuntaneuvoksen arvonimen 2004.