Suomen syr­jäi­sin kylä

Lähimpään tiehen lähes 40 kilometriä. Kymmenen taloa, kuusi lautasantennia ja yksi BB-voittaja. Poroja, petoja ja Andten kettu. Sitä kaikkea on Raittijärvi, kylä Suomi-neidon kämmenellä.

Siinä se hipsuttelee, Suomen kuuluisin kettu, pitkin Raittijärven valkeaa lakeutta.

Se astelee kylään itsevarmana ja käy vilauttamassa komeaa turkkiaan Per-Ailu Gaup-Juusolle ja Jukka Ketolalle pelkäämättä ikkunaa, jonka takana nämä istuvat hörppimässä kahviaan.

– Se on Andten kettu. On kesyyntynyt, kun on saanut täältä syötävää, Gaup-Juuso tietää.

Nyt herkkupalaa ei heru. Per-Ailun pikkuveli, poromies Andte Gaup-Juuso ei satu olemaan työmaallaan Raittijärvellä.

Kyllä, juuri se Andte .

Television syksyisen Big Brother -ohjelman voittaja on ladannut Facebook-sivulleen videon, jossa kettu käy nappaamassa herkun. Sitä on katsottu lähes 15 000 kertaa.

Mediahuomio hymyilyttää Raittijärvellä.

– Kettu elää tunturissa, keskellä ei mitään. Ja ykskaks’ se on melkein valtakunnan julkkis.

Olemme tehneet neljännesvuorokauden matkaa Suomen syrjäisimpään kylään.

Ensin viisi tuntia autolla Rovaniemeltä Kilpisjärvelle, ja kuudennen kelkan reessä, tunturipaljakoiden, -kurujen ja -järvien yli, melkein poikki Käsivarren.

Viimein Rommavuomasta on löytynyt kylä – kuin taivaasta tipautettuna kahden puolen kiemuraista järveä: kymmenen taloa, liiterit ja varastot, kodat ja saunat.

Keskellä kylää seisoo ilmoitustaulu. Siinä lukee Raittijärvi, ei mitään muuta.

– Eihän siinä mikään pysyisi. Tuuli repii mennessään. Kerran nosti rantasaunasta katonkin, Per-Ailu Gaup-Juuso tuumii.

Kylä on porosaamelaisten. Suurin osa heistä on Juusoja, loput Ketoloita. Kaikki ovat samaa sukua.

Vaikka kukaan ei asu Raittijärvellä ympärivuotisesti, melkein aina siellä on joku. Talvisin useampikin, paimentamassa vuorollaan kyläläisten tokkaa. Viikon töissä, kaksi poissa. Se on Juusojen tahti.

Kolmen talon pihalla seisoo moottorikelkkoja. Se on merkki asukkaista.

Lähdetäänpä kyläilemään.

Jos jokin on keskellä ei mitään, niin Raittijärvi.

Lähimpään tiehen on lähes 40 kilometriä riippumatta siitä, kulkeeko Kilpisjärveltä vai vähän etelämpää Saarikoskelta, jonka kautta useimmat tulevat.

Kesämaalla taival taittuu mönkijällä viidessä tunnissa. Moottorikelkalla selviää tunnissa, jos keli suosii.

Läheskään aina ei suosi. Tuiskussa ei näe kelkannokkaa pitemmälle. Silloin tunturiin on turha yrittääkään.

Neljännen polven raittijärveläinen Per-Oula Juuso levittää kätensä perheen keltaisessa talossa, joka kätkee tuvan, makuuhuoneen ja keittiön.

– Kun lumi lentää, eikä ikkunasta näe pihalla seisovaa kelkkaa, maailma on sen kokoinen kuin tämä mökki.

Silloin ei voi kuin odottaa tuulen asettumista.

Per-Oulan isä, 67-vuotias Ailu Juuso tietää, että joskus siihen menee viikko, joskus päivä.

– Mutta aina on tullut parempi ilma. Tulee se, kun vain odottelee.

Munnikurkkiossa, 18 kilometriä Raittijärveltä kaakkoon, oli pitkään rajavartioasema, ennen kuin valtio lakkautti sen 1990-luvun alussa.

Siinä meni raittijärveläisiltä lähin kylästely-, kelkankorjaus- ja kahvittelupaikka, jonka tuoksun pullanpersoimmat kyläläiset tuntevat nenässään yhä.

– Ja oli siellä turvakin, Munnikurkkiossa. Tiesi, että on aina joku ja auttaa, jos jotain sattuu, Ailu Juuso sanoo.

– Nyt ei näy tunturissa rajamiehiä, eikä Metsähallitusta. Yksin saapi ajella.

Suomi ei ole silti unohtanut syrjäisintä kyläänsä.

Valtio rahoittaa ilmasiltaa Raittijärvelle. Lentokuukausina vesitaso tai helikopteri on kylässä jokaviikkoinen näky. Se tuo ja vie poromiehiä ja heidän perheitään.

Televisiokin näkyy. Se vaatii tosin lautasantennin, joka nököttää kuuden asutuimman talon seinällä.

Myös polkutie, joka johtaa Saarikoskelta kylään, on kunnostettu. Puolenkymmentä vuotta sitä on tohtinut ajaa mönkijällä vaikka yksin. Ennen oli varmempi liikkua parettain, koska märimmillä paikoilla upposi jänkään.

Ja kaiketi Raittijärvellä olisi nähty autokin, jos vanha kyläpäällikkö ei olisi kääntänyt aikanaan peukaloaan alaspäin.

Käsivarren pororuhtinas ja Yliperän patriarkka.

Sellaisena historia muistaa Aslak Juuson (1887–1969) eli Kaijukan, joka rakensi Raittijärven ensimmäisen talon 1940-luvun lopulla.

Kaijukka tuli nuorukaisena Ruotsista Suomeen pororengiksi. Hänestä kasvoi suurporonomistaja, sukunsa päämies ja Urho Kekkosen väärti.

Perimätieto kertoo, että presidentti olisi luvannut Raittijärvelle tien sivakoidessaan Käsivarren keväthangilla.

Kylänvanhin oli puistanut tarjoukselle päätään, minkä tämän pojanpoika Ailu Juuso ymmärtää hyvin.

– Äijä pelkäsi, että vievät täältä kaikki kalat ja hillat.

Tieasiasta ei äänestetty. Minkä Kaijukka päätti, se oli päätetty, muistavat vanhimmat raittijärveläiset.

Tien sijaan kylä sai puhelinlinjan, ja sen mukana nimensä.

Pohjoissaameksi paikka on Ávžžásjávri. Koska nimi ei soljunut puheluja välittäneiden keskusneitien suussa, oli löydettävä uusi. Syntyi Raittijärvi. Kyläläiset puhuvat tosin Kaijukasta, joka on tokkakunnankin virallinen nimi.

Puhelinlinja kerittiin rullalle aikoja sitten. Tolpatkin on viety tunturista, mikä harmittaa Ailu Juusoa.

– Niillä oli niin soma suunnistaa! Vaivalla kaatoivat tolpat ja toivat tilalle pikkutikkuja, joista tuisku lyö yli, hän sanoo ja puistelee päätään.

– Kyllä ne osaavatkin tehdä tyhjää työtä. Ei ole ihme, jos valtio meinaa mennä konkurssiin.

Kännykkä kuuluu missä kuuluu. Enimmäkseen ei, vaikka eri operaattoreiden sim-kortteja olisi kourallinen, kuten monella on.

Syksyllä kenttä haettiin vaikka kiven alta. Silloin Raittijärvi äänesti yhtenä miehenä Andtea Big Brotherin voittajaksi.

– Kyllä täälläkin kännykät vinkui, Per-Oula Juuso muistaa.

Satelliittipuhelin toimii sielläkin, missä tavallinen ei.

Mutta sellainen on kyläläisistä vain yhdellä, 67-vuotiaalla Jukka Ketolalla. Hän asuu punaista taloaan kentällä, johon pykättiin Raittijärven ensimmäiset mökit.

Kaijukan tyttärenpojalla pääsi loppumaan bensa tunturissa puolenkymmentä vuotta sitten. Ketola raahautui Raittijärvelle neljättä tuntia, "umpista kävellen ja vähän kontatenkin".

– Yritin huutaa, mutta sen kuuli vain tunturi, Ketola muistelee hetkeä, joka muutti hänen käsityksensä satelliittipuhelimen kalleudesta.

– Kun kelkka sammahtaa kesken lenkin, sielläpä olet, kaukana kaikesta. Rohkea sinne on mennä yksin, varsinkin huonommalla säällä.

Mutta nyt aurinko kilottaa, tuuli on hiirenhiljaa ja lumi kannattelee kelkkaa mukavasti.

Per-Oula Juuso kiskoo ylleen kelkkapuvun ja karvalakin, noukkii rappusilta suopungin kaulaansa ja kävelee ajokilleen.

On aika lähteä töihin, iltavuoroon.

Guolbanoaivilta näkee kauas.

Silmänkantamattomiin tuntureita, notkoja ja taas tuntureita. Yhtä valkoista autiutta, jota vaivaisten koivujen metsä pirstoo vain siellä, missä maa painuu alemmas.

Idässä, kilometrien päässä, ammattilaisten silmä keksii tumman juovan, joka elää. Siellä kaivaa porotokka.

Serkukset Per-Oula Juuso ja Per-Ailu Gaup-Juuso hyppäävät kelkan sarvista ja alkavat tähystää.

Kohta miehet sullovat kiikarit takaisin koteloihin. Hymyä on vaikea pidätellä, eikä se johdu vain säästä, joka on talven paras.

– Kun ajaa täällä ja näkee, että porot ovat rauhallisia, se on kuin palkan saisi, Gaup-Juuso sanoo.

Per-Oula Juuso potkii kelkkakengällään paljakkaa niin että lumi lentää.

Alta paljastuu jäkälää.

– Katso nyt. Vähän lunta, ja sekin kuivaa. Kyllä poron kelpaa.

Silloin paimenkin pääsee helpolla. Riittää, että ajaa tunturissa tunnin tai pari, aamuin ja illoin.

Toisin oli viime talvena.

Ensin lumi kastui. Sen päälle tulivat hirmupakkaset. Porot eivät pystyneet kaivamaan, vaan tolvasivat nälissään pitkin tunturia.

Välillä poromiehet saivat karjansa asettumaan hätäruuilla. Mutta kohta jostain tulla onnahteli ahma, ja taas tokkaa vietiin.

Silloin kaijukkalaiset saivat ajaa tunturissa pimeästä pimeään. Pedot ja nälkä sortivat sadoittain poroja, ja bensaa paloi.

– Tankillinenkin meni päivässä. Sisään päästyään jaksoi juuri ruuan laittaa, ei muuta, Per-Ailu Gaup-Juuso muistelee.

Per-Oula Juusosta tuntuu vieläkin, ettei hän tehnyt viime talvena muuta kuin roikkui kelkan sarvissa.

Nyt kello kärkkyy iltaseitsemää. On aika palata kylään.

Per-Ailu Gaup-Juuso seisauttaa tuvan nurkalle kelkkansa, jonka pikkuveli osti hänelle televisiosarjan voittorahoillaan.

Pian tummuvassa illassa alkaa kuulua aggregaattien vaimea säksätys. Ne nykäistään käyntiin ennen Salattuja elämiä .

– Salkkareita ei jätetä väliin. Sitä vaille, ettei erotustakin keskeytetä, jos sattuvat päällekkäin, Gaup-Juuso hymyilee ja ottaa sohvalla mukavan asennon.

Mainoskatkolla hän piipahtaa ruokkimassa tulta, joka palaa pihalla seisovassa kodassa. Ylhäällä riippuu savustumassa lihaa, puolikas poro sopivasti paloiteltuna.

Aamulla Jukka Ketola on noussut ennen aurinkoa.

Kun nuoremmat juovat päivän ensimmäistä kahviaan, hän on ajanut jo lenkin tunturissa tarkistamassa, että tokassa on kaikki hyvin.

Loppupäivä menee pirtissä ja pihalla.

– Kyllä aika vain kuluu. On kelkankorjausta, puuhommia, ruuanlaittoa ja televisionkatselua.

Ja tietysti kyläilyä, joka on täällä arvossaan. Naapurissa piipahdetaan useammankin kerran päivässä.

Keskustelua hallitsevat porot ja moottorit.

– Niistä täällä riittää aina aihetta, Ketola sanoo.

Entä naiset? Eikö heistä puhuta miesporukassa, joka elää talveaan tunturissa?

Aivan satunnaisesti, Ketola toppuuttelee.

– Eihän naisasioissa pysty kehumaan kuin omaansa, eikä moittimaan. Ei sellaisesta juttua synny.

Toisin on kulkupelien kanssa.

– Onhan se soma kehaista kaverille, että sinullapa on hyvä kelkka, kun tuostakin menit!

Ailu Juuso ja Jukka Ketola muistavat Raittijärven elämää 1950-luvun alusta saakka.

Paljon on muuttunut, mutta paljon vanhaa on jäljelläkin.

Kaijukkalaiset seurailevat yhä eloaan ympäri vuoden, poron almanakkaa myötäillen.

Kevät vetää porot ja kyläläiset puolensataa kilometriä pohjoiseen, ikiaikaisille vasoma- ja kesämaille Haltille saakka. Raittijärvelle palaillaan taas elokuussa, hillojen kypsyessä.

Joulukuinen erotus eli ratkonta on vuoden kohokohta, joka täyttää kylän talot. Silloin lapsetkin ottavat koulusta vapaata.

Erotuksesta muutama mies paimentaa teuraat asvalttitien varteen Saarikoskelle. Siellä ne lastataan ostajien kyytiin ajan tavan mukaan elävinä, mitä kaijukkalaiset eivät ole oppineet sulattamaan.

– Ei ole soma työntää poroa rekkaan. Vastaan panee, Gaup-Juuso sanoo.

– Eikä liha ole ainakaan parantunut. Kun ennen ajoi tokkana tien laitaan, siinä tappoi ja nylki, se meni oikein, Ketola tuumii.

Mutta nyt aika, tavat ja määräykset ovat toiset.

Tosin Ketola ei ole antanut kaikessa periksi. Hän kulkee yhä talven pakkasissa peskissä, joka "ei jäädy haarniskaksi niin kuin kelkkapuvut", ja paljolti sukitta, karvakengissä.

– Kun heinittää nutukkaat oikein ja sujauttaa sisälle paljaat varpaat, niin se on lyömätön. Jalka ei hikoa, kuten saappaassa.

Kymmenen vuotta, niin tätä elämää ei enää ole.

Niin ennustaa Aslak Juuso kuolinvuonnaan 1969 ilmestyneessä dokumentissa, jonka toimittaja Juhani Lihtonen teki porosaamelaisista.

Kameran edessä pororuhtinas epäilee, että jonkun vuoden päästä merkki pitää panna omaan korvaan, kun poroja ei enää ole.

Patriarkan pelko ei toteutunut. Kaijukassa riittää yhä poromiehiä, ja poroja.

Tosin hintana on ollut laitumien kuluminen ja lisäruokinta, johon Raittijärvelläkin on turvauduttu kymmenkunta vuotta.

– Ei se ole vain paha asia. Pitää ajatella, että sen minkä rehut ja heinä maksavat, tulee vasoina takaisin, Ailu Juuso sanoo.

Kylän vanhimmat eivät käy ennustamaan, mahtavatko perillisetkin paimentaa porojaan täällä vielä kuusikymppisinä, kuten he, tai yli 70-vuotiaana, kuten Antti Ap Juuso. Toivoa on. Toistaiseksi polvi on vaihtunut kivutta.

– Tähän kasvaa jo pienestä. Siksi tämä ei ole vain työtä, vaan elämäntapa, Per-Oula Juuso sanoo.

BB-Andte on kylän poromiehistä nuorin, 23-vuotias.

– Rivakka mies, Jukka Ketola arvioi kuuluisinta kaijukkalaista.

– Kyllä Andtesta poromies kehittyy. Niinhän ne vanhatkin sanoivat silloin, kun me olimme nuoria, Ailu Juuso hymyilee.

"Maailmanloppuko sieltä tulee...?" Katso video, jossa Raittijärven poromies Ailu Juuso muistelee viiden vuosikymmenen takaista päivää, kun ensimmäinen moottorikelkka päristi Käsivarteen:

Poiminta

Tiesitkö tämän Raittijärvestä

Perustajansa Aslak Juuson eli Kaijukan aikaan Raittijärvi oli kylä, jonne tultiin kesäksi. Sydäntalvella väki juti poroineen etelämmäs, lähelle Kaaresuvantoa, palatakseen Raittijärvelle jälleen keväällä.

Aslak Juusolla oli Raittijärvellä perunamaa, joka lienee ollut Suomen arktisin. "Kyllä siitä muutaman kerran keitti", pojanpoika Ailu Juuso muistaa. Kaijukka viljeli kesäkylässään myös nauriita.

Väkiluku on suurimmillaan pääsiäisviikonlopun jälkeisenä sunnuntaina. Silloin kylässä pidetään perinteinen jumalanpalvelus. Paikalla on 60-70 henkeä, omia ja vieraita, joille on kelkkakyyti Kilpisjärveltä. Kirkkoa ei ole, mutta väki seisoo pihalla. Kellonsoittajana toimii Antti-Oula Juuso, joka kopauttelee kirveenhamaralla rautalapioon.

540

Vaikka Raittijärvi on Rommaenon laaksossa, talot ovat yli 540 metriä merenpinnan yläpuolella – siis korkeammalla kuin useimmat esimerkiksi Saariselän tunturihuipuista. Siksi kyläläiset vitsailevat Suomen korkeatasoisimmasta asuinpaikasta.

Raittijärven poromiehillä on vakituiset asunnot Enontekiön kylissä, kuten Kaaresuvannossa, Hetassa ja Kilpisjärvellä.

Raittijärvelle kuljettiin jalan, hiihtäen tai poroilla, ennen kuin Aslak Juuso osti kylän ensimmäisen moottorikelkan joko 1963 tai 1964. Myöhemmin hän piti sen käyttöä haitallisena porotaloudelle. Kun Kaijukka sai moitteita siitä, että tuli itse hankkineeksi ensimmäisen, hän puolustautui: "Enhän minä sitä porohommiin tarkoittanut. Mutta sillä oli hauska ajella."