Sote-uudistuksen myötä Suomi on ajautunut tilanteeseen, jossa julkisen talouden kokonaiskuva on hämärtynyt ja valtion velanhallinta vaikeutunut. Hyvinvointialueiden perustaminen on hajauttanut rahoitusvastuuta tavalla, jota ei ole loppuun asti ymmärretty – eikä hallittu.
Valtiokonttori vastaa valtion velanotosta ja joukkovelkakirjojen emissiomenettelystä. Sote-uudistuksen seurauksena kustannukset kasvavat nyt organisaatioissa, jotka ovat hallinnollisesti erillisiä, mutta taloudellisesti edelleen valtion varassa. Tämä tarkoittaa, että valtion todellinen rahoitusvastuu on suurempi kuin budjettiluvut antavat ymmärtää.
Kun alueiden menot paisuvat, valtion on katettava erotus lisääntyvällä velanotolla. Velanoton kasvu ei siis johdu yksinomaan hallituksen päätöksistä, vaan myös siitä, että sote-menot kasvavat alueilla, joiden taloudellinen liikkumavara on olematon.
Tämä tekee valtion velkaennusteista entistä epävarmempia ja heijastuu suoraan markkinoille. Sijoittajat seuraavat Suomen julkista taloutta kokonaisuutena, ei vain valtion budjettia.
Sote-uudistusta valmisteltiin vuosia, ja se nähtiin välttämättömänä ratkaisuna palvelujen turvaamiseksi. Kuitenkin sen taloudellinen toteutus on jäänyt keskeneräiseksi. Hyvinvointialueiden itsenäisyys on näennäistä – todellisuudessa ne ovat valtion talousvastuulla ilman todellista taloudellista itsehallintoa. Näin syntyy järjestelmä, jossa vastuu ja valta eivät kohtaa.
Valtiokonttorin näkökulmasta tämä merkitsee, että velkaemissiot on jatkossa mitoitettava paitsi valtion omien menojen myös hyvinvointialueiden alijäämien mukaan. Jos tähän ei reagoida, velka kasvaa hiljaisesti ilman, että kansalaiset tai päättäjät ymmärtävät sen koko mittakaavaa.
On aika tunnustaa, että sote-uudistuksen rahoitusmalli ei ole kestävä. Jos valtion vastuuta ei rajata selkeästi ja alueille ei anneta todellisia keinoja hillitä menojaan, olemme pian tilanteessa, jossa valtion velka kasvaa automaattisesti — eikä yksikään poliittinen päätös enää pysäytä sitä.