Melko varhaisessa vaiheessa, kun Venäjä oli hyökännyt Ukrainaan, kysyin itseltäni: sota vai rauha? Kaikki tuntuivat olevan sitä mieltä, että tuetaan Ukrainaa ja näytetään Venäjälle, ettei toisen maan valloittamiseen ole oikeutta. Minäkin uskoin tai ainakin toivoin, että sota on nopeasti ohi ja jonkinlainen rauha maiden välillä saavutetaan.
Nyt minusta on tullut sodan vastainen, henkeen ja vereen. Vanhana miehenä herään aamulla tuossa kuuden maissa miettimään sotaa ja sitä, miksei kukaan puhu rauhasta.
Jo lapsena sota pelotti. Muistan noottikriisin, kun Neuvostoliitto uhkasi Suomea sodalla. Siihen aikaan puhuivat, että nyt taitaa tulla sota. Minua se kauhistutti, että joutuukohan isä sotaan. Nämä ovat muistojani sodan uhasta.
Rauhan aikaa on ollut yli 70 vuotta. Meitä on syytetty, että nöyristelemme Neuvostoliittoa ja nykyistä Venäjää. Samapa sille, eihän tuo niin vaarallista ole, koska siihen ei kuole. Sota on paljon vaarallisempi.
Nyt on selvää, ettei tätä sotaa voiteta sotimalla eikä pakotteilla, se tie on kahdessa vuodessa nähty. Pakotteilla olemme ajaneet Suomen taloudelliseen kriisiin, josta maksamme kovaa hintaa. Olemme lopettaneet kaupan Venäjän kanssa. Huudamme sitä, mistä saisimme vientiä lisää ja katsomme ”karsaan” kaikkia, jotka ovat Venäjä-mielisiä. Ei vientivajetta noin vain täytetä.
Rauhantuntoni on todella koetuksella ja tiedän, että niin on monen muunkin suomalaisen, mutta harva uskaltaa puhua rauhan puolesta, ettei leimattaisi Venäjä-mieliseksi.
Kysykää asiaa vaikka suomalaisäideiltä. Ovatko he valmiita lähettämään poikansa ja myös tyttärensä sotimaan? Sen vastauksen tiedän.
Minusta tuntuu, että meillä on liian nuoret päättäjät vallassa. He ovat pelanneet sotapelejä, joissa ei kuole, mutta eläytyy. Heille kerron, että sodassa kuolee oikeasti.
Eniten minua mietityttää se, miten saisimme viriämään rauhan ajatuksen meistä ulos. Millekään ”rauhanmarssille” en halua lähteä, mutta ”torilla voisimme tavata”. Lordin aukio siihen ei riitä, eikä riitä keskuskenttäkään, mutta lentokentälle mahtuisimme.