Vuosi sitten jäin kesälomalle lopen uupuneena. Osana elpymissuunnitelmaani aloitin digipaaston. Ei sähköposteja, ei sosiaalista mediaa, ei nettisurffailua. Ei jatkuvaa viestien näpyttelyä eri sovellusten kautta.
Varmistaakseni digitaalisen älämölön poissaolon, vaihdoin älypuhelimeni halvimpaan mahdolliseen peruskapulaan. Mikäli itsesäätelykykyni pettäisi, nostalgialuuri olisi yksinkertaisuudessaan armoton.
Ensimmäisinä päivinä käsi hapuili kännykkää vain tajutakseni, ettei sen näytöllä ei ollut ilmoituksia. Eikä mitään muutakaan. Halvimman Nokian valikosta löytyivät vain puhelut, tekstiviestit ja matopeli. Nettiin sillä ei edes päässyt.
Vieroittumisen jälkeen tuli ihana autuus ja rauha. Täyttelin sanaristikoita ja luin 12 kirjaa. Ulkoillessa keskityin maisemiin. Mikään ei kilissyt eikä tärissyt taskussa. Ei ikinä enää älypuhelinta, haaveilin.
Loman edetessä aloin kuitenkin huomata, että älypuhelimesta luopuminen tarkoittaa hyvin monesta mukavasta mutta myös käytännöllisestä asiasta luopumista.
Ei lempimusiikkia tai äänikirjoja ajomatkoilla. Ei asiakasetuja tai käyttötilin saldon pikatsekkausta kauppareissulla. Ei mahdollisuutta pysäköidä keskustaan, sillä kolikkoja ei ollut ja pysäköintisovellus oli siellä suljetussa älypuhelimessa. Pidemmälle autoreissulle otin mukaan tablettitietokoneen, sillä matkaanlähtö ilman gps-karttaa tuntui liian suurelta riskiltä.
Teknologista markkinatutkimusta tekevä Counterpoint Research uutisoi keväällä, että Yhdysvalloissa vanhanaikaisten peruspuhelimien myynti on kasvanut erityisesti Z-sukupolveksi kutsuttujen 11–26-vuotiaiden keskuudessa. Syyksi nuoret ilmoittivat halunsa rajoittaa ruutuaikaansa ja suojella mielenterveyttään.
Samaistun heihin vahvasti ja toivon, että he pysyvät valinnassaan vahvoina. Minä en pysynyt vaan loman jälkeen siirsin sim-kortin takaisin helvetinkoneeseen.
Ajatus elämästä ilman älypuhelinta on ihana, mutta nykyajan aikuiselle käytännössä mahdoton. Älypuhelimessa on koko elämä. Siellä on pankki, kalenteri, matka- ja pääsyliput, muistiinpanot, navigointi, kodin turvajärjestelmä, sanakirja, salasanasovellus, kamera, videopuhelut, kaikki viihdepalvelut, vuosikausien muistot valokuvissa – ja myös se oma sosiaalinen piiri ihan tärkeinekin viesteineen.
Palataksemme aikaan ennen älypuhelimia meidän pitäisi olla valmiit luopumaan näistä kaikista ja varustaa itsemme taas kolikoilla, kameroilla, valokuva-albumeilla, kartoilla, kompasseilla, laskimilla, cd-levyillä ja -soittimilla sekä kirjoilla. Eikä sekään riittäisi, sillä merkittävä osa arjen palveluista toimii nimenomaan älypuhelimella. Muuta vaihtoehtoa ei enää ole.
Paitsi se itsesäätely.