Suomalaisen yhteiskunnan ominaispiirre on jo pitkään ollut kilpailevan poliitikon tai puolueen kovasananainen sättiminen. Rakentava keskustelu puuttuu jokseenkin täysin ja perin harvoin kiitosta jaetaan muille kuin omille.
Kyse on älyllisestä epärehellisyydestä ja ihmisten aliarvioimisesta. Eihän oikea elämä koskaan mene niin.
Petteri Orpon hallitus on joutunut harvinaisen kovan kritiikin kohteeksi, eikä se ole oikeastaan mikään ihme. Niin monella oppositiopuolueella on tarve näyttää olevansa olemassa.
Opposition tärkein puolue sdp on ainoa sivussa oleva suuri puolue. On loogista, että Sanna Marin noudatti hallitusneuvotteluissa samaa linjaa kuin hänen hallituksensa – rahaa oli – mutta Marinin seuraaja ei voi tehdä samoin, jos mielii joskus hallitusvastuuseen.
Nykyhallituksen linja on kova, mutta sitä on myös seuraavan hallituksen politiikka. Yhdessä kaudessa valtiontalous ei tule kuntoon.
Keskusta tottui olemaan hallitusvastuussa vuosikymmenet. Sitten kartalle ilmestyi perussuomalainen puolue, joka rokotti voimakkaasti keskustan valta-alueita.
Keskusta osaa taatusti olla oppositiossa, mutta onnetonta on, että Annika Saarikko ja muu johto joutuvat noudattamaan politiikkaa, joka on heidän ajatustensa vastaista ainakin, jos mielivät lyödä perussuomalaisille luun kurkkuun. Oppositioon jäännillä lienee ollut se tarkoitus.
Vasemmistoliitto on paljolti Li Anderssonin varassa. Hän on hankkinut kannatusta opiskelevan nuorison keskuudessa, mutta oikeat duunarit ovat puolueen hylänneet, eikä heitä kai enää kaivata.
Vihreät ovat vaalitappiostaan taatusti ihmeissään. Sauma oli, mutta se hukattiin. Ongelma on puolueen avoin vasemmistolaisuus. Rkp on myös ilmeisesti sisäisesti jakautunut, kuitenkin vallanhalu näyttää voittavan.
Valtiomme on velkaantunut yhtäjaksoisesti jo 15 vuotta. Tällaisesta velkakierteestä on todella vaikeata päästä irti. Julkishallinto on kasvanut aivan liian isoksi verrattuna yksityissektoriin.