Lapinlahdella paljastunut salametsästysvyyhti on kuin syöttö metsästyksen vastustajien lapaan. Pohjois-Savon tapahtumat antavat pontta väitteille, joiden mukaan metsästys on lähinnä viattomien luontokappaleiden säälimätöntä lahtausta.
Poliisi esitteli viime viikolla esitutkinta-aineistoaan Suomen historian laajimmasta salametsästysrikoksesta. Vähintään neljä vuotta jatkunut salajahti on ollut laajaa ja organisoitua, epäiltyjä on toistaiseksi 34. Saaliiksi tiedetään päätyneen kolme sutta, kuusi ilvestä ja ahma sekä runsaasti muita rauhoitettuja eläimiä, kuten laulujoutsenia ja haukkoja. Todellinen "saalis" lienee huomattavasti suurempi.
Epäillyt ovat tavallisia suomalaisia miehiä eli eivät syrjäytyneitä, eivätkä poliisin vanhoja tuttuja. Osa heistä on toiminut riistanhoidon ja metsästyksen luottamustehtävissä. Poliisin mukaan "suuri osa" kuntalaisista – Lapinlahdella on noin 9 000 asukasta – on tukenut tai vähintäänkin hiljaa hyväksynyt rikollisen toiminnan.
Epäillyt ovat puolustelleet tekojaan kuulusteluissa paikallisten petopelolla ja valtiollisen petopolitiikan puutteilla – kaatolupia on heidän mielestä liian vaikea ja hidas saada.
Suomen ja varsinkin EU:n petopolitiikassa on kieltämättä puutteita, mutta lain ottamista omiin käsiin on turha perustella niillä. Selitys ontuu muutenkin, sillä salajahti on kohdistunut myös täysin rauhoitettuihin eläimiin. Ulospäin vaikuttaa siltä, että tappotyötä on tehty silkasta tappamisen ilosta ja kenties myös kapinahenkisessä vihassa – tosin kapinan kohdetta on vaikea hahmottaa.
Kyse ei ole ollut metsästyksestä, vaan lahtaamisesta. Tästä kertovat tappokeinot, missä apuna on ollut usein auto. Luontoon on viety jopa rotanmyrkyllä terästettyjä syöttejä. Haavoitettuja eläimiä on jätetty metsään kitumaan.
Tekijäjoukon laajuus ja paikallisten vaikeneminen rikoksista – sosiaalinen hyväksyntä – kielii laajemmasta ongelmasta, mikä tekee asiasta erityisen huolestuttavan. Voisi kuvitella, että tällainen asenne olisi jo historiaa ja ihmiset uskaltaisivat kertoa havaitsemistaan jahtiväärinkäytöksistä poliisille. Näin ei ilmeisesti ole, vaan vaikenemisen laki elää ja voi hyvin edelleen maaseutupitäjissä.
Lapinlahden salajahtikopla on aiheuttanut vakavan mainehaitan kaikille metsästyksen harrastajille, joita on Suomessa reilut 300 000 ja Lapissakin yli 30 000. Heille riittää maineensiivoustyötä pitkäksi aikaa.
Tapahtunut pakottaa metsästäjät toivon mukaan myös katsomaan peiliin ja miettimään eräharrastustaan syvällisemmin. Onko toimintakulttuurissamme korjattavaa? Onko harrastuksemme terveellä pohjalla? Kunnioitammeko riittävästi eläimiä vai näemmekö ne vain pakastetäytteenä? Mikä on luontosuhteemme? Mitkä ovat jahtiarvomme? Suljemmeko silmämme jahtirikollisuudelta?
Metsästys on yhä hieno harrastus, mutta sen harrastaminen ei ole ollut enää aikoihin itsestään selvä asia. Ihmisten erkaantuminen luonnosta jatkuu ja samalla kasvaa jo ennestään suuri joukko, joka ei hyväksy metsästystä. Metsästäjät joutuvat entistä useammin perustelemaan harrastustaan.
Näissä olosuhteissa oma pesä on pidettävä puhtaana. Se tarkoittaa, että pelon, salailun ja valheen perinnöstä on päästävä vihdoin eroon.
Lapissa vaikutti aikoinaan vanha tapakulttuuri, missä luvaton peto- tai hirvitappo ei ollut rikos, vaan ennemminkin uroteko. Pohjoisessa tavattiin puhua reppuhirvestä, jonka metsästäjä ampui laillisen jahdin sivutuotteena. Vaikka yleinen mielipide oli salakaatajia vastaan, kylätasolla ilmiantokynnys säilyi korkeana. Kylät tunsivat mätämunansa, mutta eivät kielineet heistä, koska naapurin kanssa haluttiin olla väleissä ja näin oli aina toimittu. Toivon mukaan kyseinen tapakulttuuri on siirtynyt sittemmin pysyvästi jahtihistoriaan.