Aatemaailmaani on kuulunut yhtenä perusperiaatteena heikoimmista huolehtiminen. Aiemmin köyhillä tarkoitettiin ensisijaisesti maaseudun maattomia köyhiä, torppareita ja mäkitupalaisia. Heitä ei yhteiskunnassamme enää ole. Sen sijaan meillä on pienellä eläkkeellä eläviä, yksinhuoltajia, pitkään työttömänä olleita, maahan muuttaneita, opiskelusta ja työstä syrjässä olevia nuoria. Viime aikoina on alettu puhua myös työssä käyvien köyhyydestä. Pienellä palkalla on hankittava elämän perustarpeet, vaikka kaikki kallistuu.
Joskus kuulee, ettei saisi puhua köyhistä ja köyhyydestä. Pelätään, että sana leimaa. Onko kuitenkin kyse siitä, että sanoja kaunistelemalla yritetään hävittää asia omasta kokemusmaailmasta ja ajatuksista? Poissa mielestä, pois ajatuksista?
Arvot ovat niitä, jotka ohjaavat ajatuksiamme ja toimintaamme. Osa arvoistamme voidaan helposti tunnistaa, esimerkiksi arvostamme rehellisyyttä ja tavoittelemme rakkautta. Osa arvoistamme on tiedostamattomia, vähitellen kietoutuneet osaksi meitä ja yhteiskuntaamme. Talouden ja teknologian korostaminen on tuonut mukanaan keskustelun kovista arvoista, jolloin esimerkiksi köyhyys ja syrjäytyneisyys nähdään ihmisten omaksi syyksi. Tämä taas johtaa välinpitämättömyyden lisääntymiseen vähäosaisia kohtaan.
Heikoimmassa asemassa olevien tilanne on riippuvainen yleisistä asenteista, laeista, palveluista ja päätöksenteosta. Jos paniikkioireista kärsivä nuori ei saa tukea ja oikeaa hoitoa, hän ei pysty opiskelemaan jää syrjään myös kaveripiiristä. Jos vanhemman työpaikka katoaa alta eikä paikkakunnalla ole työpaikkoja, jää huonoon asemaan koko perhe.
Heikompiosaisista huolehtiminen on hyvinvointivaltion perusta. On usein sanottu, että yhteiskuntaa kuvaa parhaiten se, miten se huolehtii heikoimmistaan. Heidän asiansa tulee olla kaikkien meidän asiamme. Työllisyyden hoidossa, koulutuksessa, työmarkkinapöydissä, sosiaali- ja terveyspalveluissa, asuntopolitiikassa. Köyhän asiasta huolehtiminen on tärkeää edelleen myös 2020-luvulla.