Vantaan Viertolan kouluampumisen yhteydessä on haastateltu 12-vuotiaita lapsia kiusaamisesta. He valittavat, että vaikka he huomaavat kiusaamista, he eivät uskalla kertoa siitä opettajille, koska sitten heitä ruvetaan kiusaamaan ja haukkumaan opettajien lellikeiksi.
Entä sitten? Lapsuudessani haukkujalle sanottiin: ”Ei haukku haavaa tee” ja lisättiin huumoriksi: ”jos ei vihainen koira tule ja puraise”. On siitä englanniksikin: ”Sticks and stones may break my bones, but words will never hurt me”.
Tutkimukset osoittavat, että "kiltit lapset" ovat enemmistö. Kiusaajia on vähän. Iso osa ongelmaa on, kuten aina, että enemmistö ei tee mitään. Toki vanhempien ja opettajien pitää tehdä osansa, mutta myös lasten kuuluu opetella ottamaan vastuuta omasta luokastaan, ja elämästään.
Kerronpa tarinan kaukaisilta ajoilta, jolloin olin 9-vuotias. Olin lukenut jostain, ehkä isän tilaamasta Uusi Kuvalehti-lehdestä, juutalaisten joukkomurhasta eli holokaustista. Makasin öisin miettien, miten kauheaa olisi ollut syntyä silloin juutalaiseksi.
Sitten tajusin, ettei se olisi ollut kauheinta. Entä jos olisin syntynyt saksalaiseksi? Olisinko uskaltanut puolustaa juutalaisia?
Kirjoituksen mukaan kukaan ei puolustanut heitä. Silloin tuli mieleeni, että jos näen koulun pihalla jonkun kiusaavan toista lasta, enkä uskalla mennä siihen väliin, en olisi uskaltanut Natsi-Saksassakaan.
Aika pian tällainen tilanne tuli eteeni. Oli vaikeaa, mutta minun oli pakko uskaltaa, joten menin ja sanoin pojalle: ”Pienempiään ei saa kiusata”. Kuinka ollakaan, heti siihen juoksi toinenkin tyttö ja sanoi: ”Niin, ei saakaan”. Pojan ei auttanut muu kuin jotain mutisten lähteä pois. Kolme ensimmäistä kertaa olivat vaikeita, mutta siitä se lähti. Usein joku muukin tuli avuksi, mutta aina meitä oli vähintään kaksi: minä ja kiusattu.
Ehkä jotkut ovat syntyneet rohkeiksi, mutta rohkeuskin on taito, jonka voi oppia harjoittelemalla sitä jatkuvasti.