Eläkeukkona kahden kotosalla elämänkumppanini kanssa on mukava kuunnella sota- ja sen jälkeisen ajan kotimaisia iskelmiä. Niissä on yllättävän paljon asiaa, joka sopii mainiosti nykymenoon, kuten esimerkiksi kaunis valssi ”Rantakoivun alla”.
Siinä unelmoi henkilö, nainen tai mies, ihania hetkiä, joita hän on saanut viettää rantakoivun alla. Hän laulaa: ”Mä sulle uskon rantakoivu suruni murheeni, ethän kertone kellenkään, että jäänyt oon ikävään, taivahan tähdet mulle loistaa yksin kun tänne jäin, sinun lohtuas kaipaan rantakoivu, ainoa ystäväin”.
Lieneekö totta vai tarua tarina Suomen sotavuosilta reilut 80 vuotta sitten? Käytiin asemasotaa, jolloin linjat pysyivät paikoillaan pitkähköt ajat. Niinpä jermuja pääsi kotilomille.
Kerran sotilas tuli korsuun kotilomalta ja aseveljet kysyivät veitikka silmäkulmissaan: "Mitäs sie teit ensiksi kun menit kotiin?" Aseveli oli juonessa mukana ja sanoi, että "kyllähän te sen arvaatte".