”Suojelukin tarvitsee rajat”, julisti pääkirjoitus (LK 28.10.). Aiheena olivat Elokapinan ja Greenpeacen mielenosoitukset, jotka sulkivat muutamiksi tunneiksi osan Metsä Groupin sellutehtaalle vievistä teistä. Järjestöt perustelivat toimiaan luontokatoa ja ilmastonmuutosta kiihdyttävillä hakkuilla. Pääkirjoituksen mukaan osoite oli väärä ja luonnonsuojelijoilla omat, itsekkäät intressit.
Pääkirjoitus toistaa tuttua hokemaa suomalaisen metsänhoidon kestävyydestä: puuta kasvaa hakkuita enemmän. Toki sitä kasvaa ainakin, milloin ”hoitona” ei ole avohakkuu ja äestys, jotka muuttavat metsänpohjan puuttomaksi hiilenpäästölähteeksi, mutta taimelta vie parhaimmillaankin vuosikymmeniä saavuttaa hakatun puun massa ja kyky sitoa ilmakehästä hiilimäärä, mikä kuitupuun hakkuussa on sinne joutunut.
Kiihtyvän ilmastonmuutoksen vaarat on viimein tajuttu Suomessakin niin, että lähes kaikki kansalaisista suurteollisuuteen pyrkivät pienentämään hiilijalanjälkeään. Metsä Group ei – se on perustanut viiden vuoden sisällä kaksi uutta, jättimäistä sellutehdasta.
Kemin sellukattila ahmii puuta 7,6 miljoonaa kuutiota vuodessa, hiilinielut kutistuvat pikavauhtia. Kummankaan tehtaan päätuote ei ole sellu, vaan hiilidioksidi. Kemin tehtaan piippu puskee sitä ilmakehään 4,1 miljoonaa tonnia vuodessa. Se on kymmenen prosenttia Suomen kaikista hiilidioksidipäästöistä.
Pääkirjoitus pohtii, että metsäteollisuus tarvitsee puunsa ja hyvinvointi-Suomi metsäteollisuutensa, mutta kun Suomen on tehtävä osansa globaalin ilmastonmuutoksen ja luontokadon torjunnassa, yhtälön ratkaiseminen ei ole helppoa. Näin ajatellen yhtälö on mahdoton ratkaista.
Ellei Suomi saavuta hiilineutraaliustavoitettaan, meille lankeaa miljardilaskut päästökauppojen muodossa – se hyvinvoinnista. Kumpi on pahempi Suomelle, metsäteollisuuden voittojen leikkaaminen hakkuita vähentämällä vai ilmastokatastrofi kaikkine seurauksineen?
Pääkirjoitus myöntää, että hakkuut on ”yksi syy” luontokatoon. Kiitos siitä. Isompi kiitos Greenpeacen ja Elokapinan aktivisteille, jotka ymmärtävät tilanteen vakavuuden, eivätkä pakene kansalaisvastuutaan.
Kirjoittaja on Suomen luonnonsuojeluliiton Lapin piirin hallituksen ja Kemin seudun luonnonsuojeluyhdistyksen jäsen.