Maa muokataan, puu istutetaan, taimen kasvusta huolehditaan ja lopulta puu kaadetaan – joko ensiharvennuksessa tai päätehakkuusta, riippuen puusta.
Kasvaessaan puu sitoo hiiltä runkoon, juuristoon ja latvuksiin. Sen koko elämä on hiilen sidontaa, jossa samalla muodostuu hiilivarasto, eli puuainesta. Hakkuun jälkeen runko viedään ihmisten käyttöön ja metsään jää juuristo, oksat ja latvat. Täyttä hiiltä nekin.
Ilman puun kasvattamista ei olisi hiilivarastoa hyödynnettäväksi. Näin yksinkertaista se lopulta on. Ensin kasvatetaan ja sitten hyödynnetään.
Helsingin yliopiston professori Olli Tahvonen kritisoi (HS 29.1.) ympäristö- ja ilmastoministeri Kai Mykkäsen näkemystä puun polton päästöttömyydestä, koska hiili sitoutuu kasvaviin puihin. Mykkäsen näkemys on minustakin hieman sivuraiteella, koska kaadettu puu on aina jo sitonut hiilen ennen käyttöä, etupainotteisesti.
Tahvosen mukaan hakkuutasot ovat suurin syy ilmastopolitiikkamme ongelmiin. Sanoisin tähän, että huonosti neuvoteltu LULUCF on suurin syy ongelmiin.
Tahvonen näkee hakkuut vain hiilivarastona, kun taas metsäammattilaisena näen sen sadonkorjuuna. Päivänä, jolloin metsänomistaja saa tilin tekemästään metsänkasvatustyöstä, joka noudattaa täysin IPCC:n ohjeita. Suomen ilmastopolitikoinnin erikoisuus onkin, että IPCC on usein siteerattu lähde, mutta tässä asiassa siitä vaietaan.
Puuraaka-aineesta päätyy suoraan polttoon viidennes, mutta teollisuuden sivutuotteiden, kuorten, sahanpurun ja kotien lämmitys mukaan lukien puolet päätyy energiaksi. Mitä muutakaan sille osalle tekisi? Mistä lämpö otetaan, jos ei tuosta puusta?
Kestävyydestä puhuttaessa on tärkeää ymmärtää, että Suomen metsät kasvavat enemmän kuin niitä hakataan. Näin on ollut jo yli sadan vuoden ajan.
Monimuotoisuuden huomioinnissa Suomi on maailman huippua. Hakkuiden rajoittaminen taas ei olisi kestävää, koska tutkijoiden mukaan hakkuut vain siirtyisivät muualle. Silloin vaihtoehto on aina huonompi planeetan hyvinvoinnin kannalta.