Olen koko syksyn ajan saanut seurata vakavaa työpaikkakiusaamistapausta.
Porot ovat vaeltaneet suurena tokkana asuinlähiömme pihoilla ja pelloilla. Porukassa on useimmiten parikymmentä eläintä, mutta onpa joukko välillä kasvanut tuosta jopa nelinkertaiseksi.
Olen nähnyt jo useimman kerran, kuinka porojen omistaja taivaltaa tokan perässä huiskien samalla käsiään ja päästellen kummallisia ääniä. Liikehdinnän tarkoituksena on ajaa lauma pois pihanurmikoiden, koristepensaiden ja trampoliinien valtaamilta entisiltä laidunmailta.
Porot tottelevat hätistelijää turpa pitkällä ja lontustelevat hitaasti kohti metsää. Poronhoitaja voi palata muihin töihinsä hyvillä mielin, kun rauha on palannut lähiöön.
Kuuluu pari tuntia ja niin jo on taas sama porukka kuopimassa pihanurmikkoa. Eikö tuo ole jo työntekijöiltä raukkamaista kiusantekoa työnjohtajaa kohtaan hänen omalla työpaikallaan eli poronhoitoalueella.
Sääliksi käy poronomistajaa. Voisi kuvitella, että työmotivaatiossa on välillä hakemista, kun tietää touhun olevan täysin hukkaan heitettyä aikaa. Luupäät eivät tottele eivätkä opi.
Vaikka olen ollut ikäni kaupunkilainen, niin lappilaisena olen oppinut siihen, että porot kuuluvat elämään.
Vähän niin kuin itikat kesällä. Niistä on pientä harmia, mutta ne eivät ole ison stressin arvoisia.
Itikoiden ja porojen temput eivät siitä muutu, raivoaako niille vai e.
Kahdeksan vuoden aikana on tullut selväksi, että porot tulkitsevat pihani sekä laitumekseen että läpikulkureitikseen.
Näinä vuosina ne ovat yhdessä jänisten kanssa tuhonneet laskujeni mukaan pihaltani noin kahdeksan pensasta ja puuntainta.
Parisen viikkoa sitten porot riipivät mustaviinimarjapensaan ja syreeniin. Reiluina kavereina ne kuitenkin jättivät molemmista osan jäljelle.
Huolimatta siitä, että porot ovat vuosien saatossa aiheuttaneet taloudellistakin tappiota tuhotöillään, niin en ole koskaan tosissani ajattelut reklamoida asiasta poronomistajille.
Olen tulkinnut lappilaista mentaliteettia niin, ettei porojen aiheuttamista pienestä tuhoista valittaminen kuulu asiaan.
Lappilaisen täyttyy kestää nahoissaan muutama syöty koristepensas ja kuopille ruopsutettu nurmikko. Ne ovat ikään kuin maksu siitä, että saa asua maailman parhaassa kolkassa.
Kauan sitten aloitellessani toimittajan uraani opin, että Lapissa on yhtä paljon ihmisiä ja poroja, molempia noin 200 000.
Nykyään eloporoja on edelleen tuo sama määrä, mutta väki on vähentynyt alle 176 000:en.
Koska olemme jääneet tappiolle, niin viisainta lienee yrittää elää sovussa. Vaikka porot melkoisia kiusankappaleita ovatkin, ainakin meidän lähiössä.