Politiikka – termi tulee kreikan kielen sanasta politiká eli kaupunkien asiat – on toimintaa, jolla pyritään vaikuttamaan yhteiskunnallisiin asioihin.
Politiikka on, tai ainakin sen pitäisi olla, myönteinen termi. Sen sijaan politikointi, silloin kun sillä tarkoitetaan politiikan harjoittamista vilpillisellä, laskelmoivalla tai muuten vain luikurimaisella tavalla, ei ole sitä.
Siinä, missä poliitikko edistää yhteisiä asioita, politikoija ajaa omaa ja/tai puolueensa asiaa. Politikoijan päämääränä ei ole parempi Suomi, maakunta tai kotikunta, vaan parempi äänisaalis keinoja kaihtamatta.
Poliitikon ja politikoijan erottaminen toisistaan ei ole helppoa. Tästä kielii se, että päättäviin elimiin tulee valituksi yhteistyökyvyttömiä populisti- ja pöpilistipolitikoijia vaalista toiseen, vaikka tiedossa on, että vain yhteistyökykyisistä on yhteisten asioiden hoitamiseen.
Tuskin kukaan tahallaan äänestää tyyppiä, josta on vain politiikan rikkojaksi.
Erehtyminen on toki inhimillistä, sillä taitava politikoija osaa hommansa siinä missä osaava poliitikkokin. Sitä paitsi taitavinkin poliitikko sortuu välillä politikointiin, mikä sotkee kaavaa.
Vaalien alla liikkeellä on erityisen paljon lupauksia, lipauksia ja tahtotiloja, joiden myötä yhteiskunnan on määrä muuttua paremmaksi, toimivammaksi ja tasa-arvoisemmaksi paikaksi kaikille ja erityisesti kaikkein heikoimmassa asemassa oleville. Moni pyrkijä sortuu vaalipelissä kilpailevan aatteen demonisointiin – jos äänestät niitä, mörökölli sinut vieköön – ja muuhun lapsellisuuteen.
Vaalien jälkeen lupaukset paljastuvat turhan usein sumutukseksi, lipaukset utopioiksi ja tahtotilat pelkiksi haluiksi.
Tämä kaikki on vienyt politiikalta uskottavuuden ja poliitikoilta maineen, eikä niiden palauttaminen onnistune koskaan. Kolmasosa äänestysikäisestä kansasta onkin jo kääntänyt selkänsä pysyvästi vaaliuurnille.
Politikoinnin mädintä ydintä on tahallinen väärinymmärtäminen. Kyse on ilmiöstä, missä politikoija tai sellaiseksi pyrkivä heittäytyy tyhmäksi, tarttuu kilpailijan puheen, kirjoituksen tai some-kommentin epäolennaiseen yksityiskohtaan ja kääntää sen kärjistämällä tai vääristelemällä palvelemaan omia ja/tai puolueensa päämääriä.
Touhuun kuuluu loukkaantuminen tai sen näytteleminen, jolla väärinymmärtäjä pyrkii tehostamaan väänneltyä viestiään kyseisen mielipiteen henkilökohtaisesta järkyttävyydestä tai yleisestä loukkaavuudesta.
Tahallista väärinymmärtämistä on ollut politiikassa aina, mutta sosiaalinen media on nostanut kyseisen taiteen lajin uudelle tasolle.
Tahallinen väärinymmärtäjä, silloin kun kyse on tietoisesta toiminnasta, ei ansaitse tulla kutsutuksi poliitikoksi. Hän on politiikan käenpoika tai -tyttö, jollaiselle ei pitäisi olla sijaa minkäänlaisessa parlamentissa.
Kirjoittaja on pääkirjoitustoimittaja.